Eilen oli hoitovapaani viimeinen päivä ja tänään ensimmäisen työpäiväni sitten kesäkuun 2015. Olin ollut samalla työpaikalla viisi vuotta ennen äitiyslomaani ja toimituksessamme vaihtuvuus on aika vähäistä, joten lähdin töihin hyvillää mielin: siellä odottaisivat monet tutut työkaverit ja työt, joihin olin vuosien varrella jo hyvin rutinoitunut.
Ennen äitiyslomaani ajattelin, että palaisin todennäköisesti töihin aika haikeana, mutta täytyy myöntää, että miellyttävä jännitys kihelmöi vatsanpohjassa maanantaina. On ihanaa palata töihin iltapäivälehden toimitukseen, missä ei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Odotin etukäteen veropäivän vauhdikasta ilmapiiriä ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeistä hullunmyllyä. On mieletöntä, kun jotain jännittävää tapahtuu, koko toimitus kohahtaa, uutispäälliköt alkavat jakaa käskyjä ja toimittajat sinkoilevat töihinsä. Se kutkuttava jännityksentäyteinen atmosfääri on koukuttava! Olen itsekin ollut tilanteissa, joissa adrenaliini sihahtaa elimistöön, kylmät väreet ravistelevat kroppaa ja tajuaa, että nyt on tosi kyseessä: juttu pitää saada julki niin nopeasti kuin vain suinkin pystyy. Olisi todella vaikeaa lähteä tästä työpaikasta, jos se joskus tulisi eteen.
Olen kaivannut jo pitkään omien hommieni pariin ja potenut siitä välillä huonoa omatuntoa. On maailman ihaninta viettää aikaa lapsen kanssa, katsella hänen riemuaan leikkipuistossa ja hassutteluaan kotona. Pitkään nukkuminen ja hitaat aamut sängyssä yhdessä loikoiluineen ovat olleet ihania. Ja meidän yhteiset rutiinimme, leikit ja vaunukävelyt. Miksi sitten kaipaan pois kotoa, kyselen itseltäni välillä ja ristiriita kalvaa mieltä.
En ole nähnyt aiemmin itseäni uraorientoituneena ihmisenä ja olen siksi arvellut, että viihtyisin kotona lapsen kanssa pitkäänkin. Nyt olen huomannut, että olen käsittänyt itseni ihan väärin. En ole mikään uratykki, en haaveile esimiesasemasta, mutta rakastan töitäni ja toisinaan olen ehkä jopa vähän työnarkomaani. En ole ollut pitkään aikaan lomalla enkä edes varsinaisesti äitiyslomalla. Palasin kirjoitustyöhöni, tämän blogin pariin muutama päivä synnytyksen jälkeen. Ilman tätä toista työtäni, olisin varmasti tullut ihan seinähulluksi. Jos en kirjoita, kuvaan. Olen aina ollut luova, eikä ainoa työni melkein puoleentoista vuoteen olisi voinut olla kotiäitiys.
En koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos hukuttautuisin töihin perhe-elämäni kustannuksella. Perhe menee ihan kaiken edelle, erityisesti työn. Mutta viihdyn arjessa, jossa kaikki minulle tärkeät asiat ovat tasapainossa. Minun on saatava tehdä työtäni tai tulen hermostuneeksi. Olen ilman muuta parempi äiti, jos pääsen toteuttamaan itseäni ammatillisesti ja antaa sen jälkeen kaikkeni kotona. Tuon tasapainoasian tajuaminen on auttanut käsittelemään niitä huonon omatunnon tunteita ja päässä pyöriviä ristiriitoja. Tarvitsen tasapainoa elämääni ja olen siihen oikeutettu. Tunne on varmasti yleinen ja luonnollinen. Kotiäitinä oleminen sai nyt riittää.
Millaisilla fiiliksillä te palasitte töihin äitiysloman/vanhempain- / hoitovapaan jälkeen?
<3
Heippa! Olen kanssasi samanikäinen ja minun lapseni on samanikäinen kuin sinun lapsesi. Olen myös palaamassa parin viikon sisällä takaisin töihin. On ollut kiva lukea ajatuksiasi ja kokemuksiasi lapsiarjestasi. Etenkin myös niistä hankalistakin päivistä 🙂 En koe olevani mikään uraohjus, mutta huomaan ikäivöineeni töihin. Nyt lasken jo malttamattomana aamuja töihinpaluuseeni, vaikka tietysti lapsen vieminen päiväkotiin tuntuu haikealta. Toisaalta pelkään sitä, kuinka väsyneeksi muutun työ- ja perhearjen rumbasta. Mukavia työpäiviä sinulle 🙂
Mukavaa työarkea! Itse palasin elokuun lopussa ja oikein mukavaa on. Tänään poikanen, nyt 1v3kk ryntäsi aamupalapöytään iloisena ja vilkutti.
Muuten: mä en koskaan mieltänyt olevani kotiäiti. Olin äitiyslomalla tai hoitovapaalla. Mun päässä ”kotiäitiys” alkaa vasta myöhemmin. Ehkä hoitovapaan jälkeen, jos ei ole työnhakija eikä kodin ulkopuolista työpaikkaa. Tai ainakin tuntuisi tosi erikoiselta, jos olisinkin ollut kotiäiti ihan tietämättäni 😀
Nyt tulee niin pinnallinen kysymys että.. Mutta mitä laukkua käytät, kun liikut tytön ja vaunujen kanssa vaikka kaupungilla? Onko sulla pienempi laukku (esim Chanel) omille tavaroille ja tytön tavaroille erikseen iso hoitokassi vai vain yksi isompi olkalaukku molempien tavaroille? Käytätkö sun ”hienompia” laukkuja (esim eikö sulla ole ainakin a. wang) lasten tarvikkeiden kantoon?
Täällä saa kysellä pinnallisia! 😀 mä aika harvoin liikun tytön kanssa kaupungilla (asutaan p-hgissä) en oo kauhean järjestelmällinen ihminen, joten yleensä ihan vain heitän lompakon ja kännykän hoitolaukkuun, joka on meillä marc by marc jacobsin sellainen keskikokoinen laukku. Joskus taas saatan heittää tytön kamat esim Vuittonin neverfulliin. se on mulla vähän sellainen ryönälaukku 😀 mut en ehkä mielellään paremmissa laukuissa säilyttäisi tytön kamoja kun niissä on aina jotain sosetta jossain reunassa, hehe.
Mä olin ajatellut, että viihtyisin kotona pitkään. Olin ajatellut, että suhahdan kotiäidin rooliin luonnostaan ja nauttisin vaan kotona olosta. Mutta todellisuudessa 11kk pojan kanssa kotona oli ihan tarpeeksi. Mies teki paljon ilta painotteista työtä ja osallistui muutenkin liian vähän pojan hoitoon (on sen nyt itsekin myöntänyt) ja mä olin siis paljon kaksin pojan kanssa. Rakastan poikaa ja tykkään touhuta kaikenlaista yhdessä, mutta se 24/7 kiinni lapsessa oleminen otti todella koville. Oon todella paljon parempi äiti nyt kun käyn töissä. Nautin töistäni tosi paljon ja saan toteuttaa itseäni ihan eri tavalla ja illat ja viikonloput jaksan tehdä ja olla pojan kanssa paljon intensiivisemmin. Ja koska mies jäi kotiin, niin kokemus on ollut silmiä avaava myös hälle ja hänkin on parempi ja osallistuva isä nykyään.
Kaikin puolin winwin -tilanne siis, mutta siltikin mäkin tunnen huonoa omaatuntoa. Huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut olla kotona pidempään ja siitä, että viihdyn töissä niin hyvin. Ja tammikuussa kun poika aloittaa hoidon niin silloin todennäköisesti vielä enemmän.
Mun lähipiirissä on äidit ollut pidempään kotona niin ehkä syyllistyn, ihan turhaan kyllä, meidän erilaisesta ratkaisusta. Vaikka se onkin kaikin tavoin ollut meille paras ratkaisu.
Huh, tulipahan kirjoitettua 😀 tsemppiä töihin paluuseen!
T.Tiia