Kävin muutama päivä sitten kiinnostavan keskustelun. Eräs tuttavani mietti, miksi niin monesti nimenomaan naiset unohtavat itsensä huolehtiessaan perheestään. Samalla perheellisten naisten oletetaan peittelevän omaa seksuaalisuuttaan ja naisellisuuttaan esimerkiksi pukeutumisellaan, mutta säilyttävän ne ominaisuudet jotenkin taianomaisesti kuitenkin puolisolleen. ”Aivan kuin olisi jokin on-off-nappula”, tuttavani sanoi. ”Moni nainen puhkeaa taas kukkaan erotessaan. Miksi siihen tarvitaan se ero?” Tuttavani pohti myös sitä, että äidin ja vaimon rooli ikään kuin pitää sisällään sen itsensä unohtamisen, mutta samalla esimerkiksi ulkonäön muuttumisesta syytetään, ketä muutakaan kuin naista.
Oikeastaan tajusin vasta tämän keskustelun myötä, mistä pohjimmiltaan johtuu erohehku, joka on ollut minunkin sisällöissäni usein puheena. Jos erohehku on pitänyt selittää nopeasti, olen sanonut: erohehku tulee, kun eronnut ymmärtää eron aiheuttaman musertavan tuskan jälkeen, että ero olikin portti uuteen, parempaan elämään. Ja sitä se onkin, mutta ennen kaikkea erohehku on sitä, että löytää taas itsensä. Olen kuullut eron jälkeen kymmeniä kertoja: sinä hehkut, olet muuttunut, tykkään tosta sun uudesta meiningistä, sä oot tulinainen.
Liian moni kadottaa itsensä parisuhteeseen ja perhe-elämään. Eikä tämä parisuhteeseen hukkuminen ole varsinaisesti kenenkään syytä. En siis itsekään syytä ketään, vähiten exääni, joka nimenomaan kannusti minua aina löytämään omat juttuni ja suhtautumaan niihin samalla intohimolla kuin hän omiin mielenkiinnon kohteisiinsa.
Väitän, että naisten perhe-elämään katoaminen liittyy siihen, ettei meitä ole koskaan kannustettu terveeseen itsekkyyteen. Meille on väitetty niin kauan, että kunnollinen, oikea nainen on epäitsekäs äiti, joka antaa perheelleen kaikkensa. Maksoi mitä maksoi. Miehelle itseen keskittyminen on yleisesti hyväksytympää ja toivottavaakin.
On tervettä ja epätervettä itsekkyyttä. Ensimmäistä suosittelen kaikille, jälkimmäistä inhoan. Inhoan sellaista itsekkyyttä, jossa omaan napaan keskittyminen tuntuu estävän täysin esimerkiksi empatian kokemisen. Mutta toivoisin, että jokainen pystyisi sellaiseen radikaaliin itsensä rakastamiseen ja arvostamiseen, jota esimerkiksi Kaisa Merelä valmennettavilleen opettaa. Uskon Kaisan tavoin, että vasta sitten, kun on antanut itselleen kaiken tarvittavan, voi antaa kunnolla muille. Ja itselleen voi antaa kaiken, jolloin sitä ei odota keneltäkään muulta. Kaikki muu on vain plussaa.
Jos antaa vuosikausia kaikkensa perheelle eikä mitään itselleen, siitä kaikesta muille annetustakin irtoaa pohja – ainakin osin. Mikään selkärangasta revitty ei lopulta ole mitenkään kauhean hyvää. Haluaisin itsekin elämääni ihmisiä, jotka pursuavat omaa, ihanaa itsensä rakastamista ympärillään oleville. En halua, että kukaan antaa minulle mitään selkärangastaan, pakotetusti ja katkerana.
Kaiken antava äitiys on järkyttävän hedelmällinen pohja myrkylliseen uhriutumiseen. Itsensä hukanneena marttyyrina ei ole helppo elää eikä hän toisaalta ole helpoin ihminen läheisilleenkään. Uskon vahvasti , että aika monet parisuhteet kariutuvat siis nimenomaan terveen itsekkyyden puutteeseen.
Siksi raivostun silmittömästi, jos joku kritisoi esimerkiksi hotelliyöstä nauttivia vauvojen vanhempia. Täsmälleen sellaista itsekkyyttä (hotelliöillä ja muilla ihanilla jutuilla hemmoteltuja äitejä ja isiä) tämä maailma tarvitsisi kipeästi. Ihmiset olisivat onnellisempia, vähemmän katkeria, enemmän tyytyväisiä parisuhteisiin ja perhe-elämään.
Olen itse huomannut pelkääväni uutta parisuhdetta osin juuri siitä syystä, etten halua enää koskaan kadottaa itseäni. Minulle on ollut tärkeää olla vastuussa vain itselleni, tehdä omalla ajallani vain sellaisia asioita, joista nautin sataprosenttisesti. Antaa itselleni kaiken sen, jonka olin hukannut perhe-elämän oravanpyörään.
Lue myös
