”Tehdäänköhän me jotakin väärin tuon lapsen kanssa?”

Tuntuu, etten ole kipuillut äitiyteni suhteen aiemmin ollenkaan niin paljon kuin nyt kolmevuotiaan uhmapussin kanssa. Edes vauva-aikana en ole tuntenut olevani näin hukassa. Eikä hän tuskin ole edes pahinta laatua, mutta tätä vaihetta vain on tuntunut kestäneen aika kauan. Sanoin juuri ystävälle, että lapsi on ollut nyt vuoden uhmaiässä – ystävä epäili: ”Ei kai uhma nyt niin kauan kestä”. Mutta siltä se on ainakin tuntunut.

Yhtenä päivänä sanoin miehelle, että tehdäänköhän me jotakin väärin. Että pitäisikö osata sanoittaa niitä tunteita enemmän? Pitäisikö olla johdonmukaisempi? Toisena päivänä tuntuu, että on ollut liian ankara, toisena liian höveli. Mitä oikeastaan edes kuuluu tehdä, kun lapsi kirkuu kurkku suorana niin, että koirakin pinkoo karkuun korvat luimussa? Miten sitä muka osaa edes kasvattaa lasta, kun ei ole mitään kokemusta saati koulutusta? Mitä jos tekee aivan peruttamattomia ja kauaskantoisia virheitä? Voiko lapsen kärsivällisyyttä kasvattaa – ei taatusti ole noin lyhyttä pinnaa kenellekään muulla lapsella. Pitäisikö osata paremmin?

Lapsen synttärijuhlissa kuulin nuo sanat yhden toisen äidin suusta. ”Olen miettinyt, että teenkö jotakin väärin.” Miten sitä aina yllättyykin niin kovasti siitä, että joku on ajatellut samoja asioita vanhemmuudesta. Miksi juuri vanhemmuus on sellainen elämänalue, että luulee olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee tietyllä tavalla? Minulla olisi aika paljon rahaa, jos olisin saanut euron joka kerta, kun joku sanoo minulle kirjaani liittyen: ”Luulin olevani ainut, joka ajattelee niin.”

Miksi ihmeessä luulemme niin?

Aina kun vanhemmuus on kaatumassa päälle, pitäisi päästä juttelemaan kollegojen kanssa. Viimeistään. Yhtä yllättävää kuin se, että muilla on ollut samoja ajatuksia, on se kuinka helpottavalta tuntuu, ettei ole ainoa.

Joskus yllättyy jopa siitä, että oman lapsen toisella vanhemmalla on samanlaisia ajatuksia kuin itsellä. Sanoin kerran miehelle, että huonon päivän jälkeen, nukkuvaa lasta katsoessa kaduttaa, että on ollut itse niin kärttyinen. Mies sanoi, että ajattelee nukkuvaa lasta illalla peitellessään usein täsmälleen samoin. Hetken taas kuvittelin olevani ainut vanhempi, joka katuu kärsivällisyytensä menettämistä. Hullua vai mitä?

Voiko lasta kasvattaa kieltämättä ja määräämättä?

Olen aina välttänyt lapsen turhaa kieltämistä ja käskemistä, sillä minusta jo maalaisjärki sanoo, ettei siinä ole mitään ideaa. Jos vanhempi on jatkuvasti kieltämässä, siitä tulee lapsen korvissa vanhemman neutraali puhetapa, joka kaikuu kuuroille korville silloinkin kun on tosi kyseessä. Niinpä kiellän vain silloin, kun lapsen toiminta on oikeasti sellaista, jota ei missään nimessä saa jatkaa. Sitä ennen yritän ohjailla vaivihkaa lasta toiseen suuntaan.

Sellaisen ei, ei, ei -tyyppisen kommunikaation välttäminen on varmaankin aika nykyaikaista kasvattamista. Niin on myös muunlaisen komentamisen välttäminen. Aamulehdessä oli viikko sitten juttu, perhetyöntekijä Tiia Trogen sanoi, ettei lapsia pidä opettaa tottelemaan, vaan ajattelemaan. Tämäkin kuulostaa ihan järkevältä, mutten silti voi aina olla vähän katkerana ajattelematta, ovatko nämä asiantuntijat oikeasti toimineet koskaan sellaisen ihan oikean, lihaa ja verta olevan uhmaikäisen ihmislapsen kanssa. No ovathan he tietenkin ja on heillä yleensä omiakin lapsia. En voi silti uskoa, että minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia aina oman känkkäränkkäni kanssa niin kuin kaikkien fiksujen kasvatusoppien mukaan kuuluisi.

Jutussa käsiteltiin tilannetta, joka on meillä jokapäiväinen. Lapsi ei suostu pukeutumaan aamulla ja lähtemään kotoa. Ylipäätään kaikenlainen lähteminen tuntuu olevan täysin mahdotonta.  Hän ei halua lähteä kotoa ja kun lopulta olemme sieltä päässeet lähtemään, hän ei halua lähteä takaisin kotiin. Hän on haluaa aina olla täsmälleen siinä kohdassa, missä hän milloinkin on. Hän ei halua lähteä kotoa, päivähoidosta, mummolasta, kaupasta eikä luoja paratkoon ainakaan minkään sortin leikkipaikoilta. Trogenin mukaan niissä aamun lähtötilanteissa pitäisi olla komentamatta lasta ja mennä lapsen mukaan tilanteeseen.

Pohtikaa, minkähänlainen ilma siellä on? Mitähän silloin pitäisi laittaa päälle? Yhdessä pohtiminen on vaivalloisempi tapa kuin sanoa, että jos et pue, et saa peliaikaa tai jäät tänne sitten yksin, jolloin pelataan lapsen pahimmilla peloilla. Totta kai lapsi silloin pukee.

Tuo jäät tänne sitten yksin -uhkailu on tietysti vihoviimeistä, mutta kaiken muun kyllä käyn läpi aamuisin: maanittelun, lahjomisen, uhriutumisen ja käskemisen. Tuon Aamulehden jutun luettuani yritin kerran tätä lapsen kanssa ajattelemista, mutta tulos oli tasan sama kuin kaikissa muissakin tavoissa. Mutta minä en lähde. Niinpä käytin taas (lempeästi) fyysistä ylivoimaani eli yksinkertaisesti kannoin lapsen omasta huoneestaan olohuoneeseen, puin hänet ja sitten lähdimme.

Okei ei niiden viisaiden kasvatusoppien kuulukaan toimia välittömästi kuin taikaiskusta vaan niitä käytetään kärsivällisesti pitkään, onnistutaan ja epäonnistutaan ja lopulta käsissä on toivottavasti suurin piirtein kunnollinen herranterttu. Se kärsivällisyys vain on muutenkin koetuksella kolmevuotiaan kanssa eikä pinna aina veny fiksuihin kasvatusratkaisuihin.

Mites muilla? Oletteko täydellisiä oppikirjavanhempia vai menettekö välillä siitä, mistä aita on matalin?

Kuvan mekko ja leggingsit saatu Martinexilta.

Lapsen tunteiden sanoittamisen vaikeus

Luin hiljattain Iinan postauksen lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeydestä ja tunsin piston sydämessäni. Jokainen vähänkin nykykasvatuksen sanastosta perillä oleva tietää, mistä on kysymys. Lapsella on kauheasti kaikkia tunteita, muttei hän oikein tiedä, mitä ne tarkoittavat ja miten niiden kanssa oikein pitäisi olla. Tässä vanhemman pitäisi olla apuna ja kokeneempana kertoa, mitä mikäkin tunne tarkoittaa: miksi on sellainen olo kun on.  Olla tunteiden tulkki käsitteen varsinaisessa merkityksessä. Opettaa tunnetaitoja. Se on hirveän tärkeää ihan maalaisjärjellä ajateltunakin. Tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen on välillä vaikeaa aikuisenakin. Tunteet vaikuttavat kaikkeen elämässä. On tärkeää, että terveelle tunne-elämälle luodaan pohja jo varhain.

Olen koko ajan tiedostanut, että tunteita tosiaan pitäisi sanoittaa, mutta olen kokenut sen toisinaan vähän vaikeaksi. Tällä hetkellä uhmakas pian kolmevuotias ryöpsähtelee tunteineen niin voimakkaasti, että olen itsekin toisinaan sormi suussa. En kertakaikkiaan tiedä, miten selittää hänen kaikkia tunteitaan. Kun en ymmärrä niitä aina itsekään. Onneksi suurin osa tunteista on kuitenkin helppo selittää, vaikka niiden voimakkuus olisikin ”ylimitoitettua” noin aikuisen näkökulmasta. Mutta toiset tunnereaktiot jäävät aivan mysteereiksi. Arvatkaapa vain, millaisia huonoista huonoin äiti -fiiliksiä oma ymmärtämättömyyteni aiheuttaa. Välillä tekisi vain mieli kysyä, että mikä ihme sulla nyt on. Tosi rakentavaa. Ollapa Iina, joka löytää ihmislapsen raivostakin positiivista:

Lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Kerroinkin teille ennen kuin sain oman lapsen, etten varsinaisesti pitänyt lapsista. En vain osannut olla niiden kanssa. Edelleen tuntuu, että lapsen mielenmaiseman ymmärtäminen on jotenkin sisäsyntyistä. Toiset osaavat luonnostaan olla lapsien kanssa – toiset ovat tällaisiä kuin minä. Me, jotka emme osaa, emme ehkä ymmärrä omiammekaan niin hyvin. Olen mielestäni hyvin toisen ihmisen asemaan asettumaan kykenevä, empaattinen ihminen. Mutta kun kyse on lapsesta, olenkin aivan pöljä.

Iina muistuttaa postauksessaan, että myös ilon ja onnen tunteita on hyvä muistaa sanoittaa. Se onkin paljon helpompaa – täytyy vain muistaa tehdä sitä.

Olisi kiva kuulla teidän mielteitä aiheesta! Miten selviydytte tilanteista, joissa lapsen tunteet menevät yli ymmärryksen? Vai tapahtuuko tätä edes muille kuin minulle!?