Miten selvitä uhmasta?

Kerroinkin, että kaksivuotiaamme äityi todella uhmakkaaksi tuossa pari viikkoa sitten, kun mies lähti muille maille viikoksi. Täytyy myöntää, että viimeisinä iltoina, kun olimme lapsen kanssa kaksin, huokaisin aika isosti helpotuksesta iltaisin, kun suljin lastenhuoneen oven perässäni.

Luulin vielä kesällä, että tahtoikä ja uhmaikä ovat sama asia, mutta ehei, ne ovat molemmat erillisiä kausia. Lapsen elämähän on täynnä erilaisia kausia. Onneksi siihen ajatukseen voi myös tuudittautua, kun yksi kausi alkaa erityisesti ottaa aivoon.

Kesällä lapsella oli siis selvästi tahtoikä ja huomasin jossakin vaiheessa kulkevani aika automaatiolla toteuttamassa lapsen jatkuvia, erilaisia tahtoja (kunnes tajusin, mikä on homman nimi). Kun oikein intensiivinen tahtokausi on päällä, tuntuu että lapsi tahtoo kaikenlaista ihan vain tahtomisen ilosta…tai tuskasta. Ja hyppyyttäkseen vanhempiaan.

Uhmaikä taas on sekin nimensä mukainen. Kaikki on ei, ei, ei. Tänään kaupasta lähtiessämme lapsi kieltäytyi avusta, kun olisimme mielellämme työntäneet isot ostoskärryt hänen puolestaan omalle paikalleen. Minä ite! kuului ponnekas vaatimus. Sanoin että siinä se tuli, tämän kauden teema ja iskulause.

Lapsi tahtoo sydänjuuriaan myöten olla kontrollissa itse itsestään. Hän saattaa jopa sanoa, ettei halua lähteä Hoplopiin, koska äiti sanoo, että nyt lähdetään. Näen sen sisäisen kamppailun hänessä, kun kysyn, että etkö tosiaan halua lähteä. Haluaisi niin kovasti, mutta kun pitää saada uhmata äidin tahtoa. Vielä mitään hirvittäviä raivonpuuskia ei ole tullut, mutta kauppareissulla saan keräillä lattialla makaavaa lasta aina muutaman kerran mukaani. Vaatteiden pukemiseen tarvitaan välillä kahta aikuista. Nuo pienet ovat melkoisia akrobaatteja kun oikein uhmakkaiksi yltyvät.

Myös kato mua -kausi nostaa selvästi päätään. Lapsen on hyvin vaikeaa sietää esimerkiksi aikuisten välisiä keskusteluja ja sitä, ettei häneen kiinnitetä herkeämätöntä huomiota. Hän yrittää jatkuvasti keskeyttää keskustelut järjestämällä sellaisen show’n ja älämölön, ettei sitä voi olla sivuuttamatta.

Uhmakkuus on minulle kova pala ja tiesin sen jo ennen kuin tähän hommaan ryhdyin. Kysyin ennen omaa lasta kavereilta, että miten sitä oikein kestää, kun lapsi vaan kenkkuaa koko ajan. Yhden ystävän sanat jäivät mieleen: se on lapsen normaali kehitysvaihe, ilman sitä kaikki ei olisi hyvin lapsella. Kukaan ei tietysti jaksaisi olla joka päivä kiitollinen lapsen terveestä uhmasta, mutta kyllä sen ajatteleminen vähän auttaa. Kun miettii, että tuossa se nyt raukka vasta opettelee ja pikku hiljaa kehittyy ihmiseksi – toivottavasti minun suopealla avustuksellani.

Mutta aika usein huomaan miettiväni, että joku saletisti hallitsee tämänkin homman minua paremmin. Uhmaikäisen lapsen kanssa olemisen. Jotkut osaavat ja jaksavat kaikkien kasvatustieteen sääntöjen mukaisesti sanoittaa lapsen tunteita uutterasti, aina vain uudelleen ja uudelleen. Itse huomaan olevani jatkuvasti helisemässä: mitä tässä tilanteessa nyt kuuluu tehdä ja sanoa? Pitikö nyt muistaa sanoittaa jotain? Entä jos en osaa?

Eräs toimittaja kysyi minulta hiljattain, mistä luulen sen johtuvan, että uhmakausi on minulle raskas ja olen vähän sormi suussa känkkäränkkäni kanssa. Johtuuko se siitä, että olet itse rauhallinen ja kärsivällinen, hän kysyi. Ei todellakaan. Minun on vaikea sietää aikuisten ja lasten kiukuttelua ja uhmakkuutta siksi, että näen heissä peilin lailla oman itseni huonoimmat ominaisuudet: kärsimättömyyden, lyhytpinnaisuuden ja kiukkuisuuden.

Kommenttiboksiin saa jättää parhaat selviytymisvinkit uhmakauteen!

Olen pettynyt sinuun, Jari Sinkkonen

Huomasin raskausaikanani, että perhepiireissä kumarretaan usein tiettyä lastenpsykiatria kuin jonkinlaista jumalaa. Tämä jumalhahmo on Jari Sinkkonen eikä hänen sanomisiaan sovi kyseenalaistaa. Eikä niitä tarvitsekaan kyseenalaistaa, sillä Sinkkosen voi täysin sinisilmäisesti luottaa olevan aina oikeassa. Muistan, että olin jo tuolloin vähän ärsyyntynyt tällaisesta kritiikittömästä melkein-palvonnasta, mutta huomasin sittemmin löytäneeni itsekin tarttumapintaa Sinkkosen myötätuntoisista ja jämäkän kannustavista lausunnoista.

Lähiaikoina olen kuitenkin seurannut hänen haastattelujaan surullisena ja pöyristyneenä. Kommentoinkin jo Alueviestin juttua aiemmin. Sittemmin Sinkkonen on paasannut muuallakin tätä käsittämätöntä tytöt tyttöinä, pojat poikina -mantraansa. Bongasin Salamatkustajan Facebookista, että bloginaapurini Satu Rämö on niin ikään äimistynyt, miten ”Sinkkosesta on tullut tällainen ullakolle tuoksahtava mielipideautomaatti vuosikymmenten takaa.”

Ilta-Sanomat on hiljattain pyytänyt Sinkkosen kommenttia muun muassa siitä hienosta asiasta, että suomalaisissa kouluissa on päiväkodeissa on herätty sukupuolitietoisuuteen. Eli siis esimerkiksi se case, että opetushallituksen kouluille julkaiseman oppaan mukaan lapsia ei pitäisi kutsua vain ”tytöiksi” tai ”pojiksi”, vaan puhutella oppilaita nimillä.  Sinkkonen kommentoi tärkeää ja edistyksellistä asiaa niin arvokkaasti kuin vain korkeasti koulutettu tietokirjailija ja lastenpsykiatri voi:

– Se on ihan höpö höpöä.

Lisäksi hän lausuu sellaisen itsestäänselvyyden kuin että ”sukupuolikysymys on luovuttamaton osa identiteettiä”.

– Ajatus siitä, että häivytämme tyttönä tai poikana olemisen, liittyy enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin.

Aivan kuin Sinkkonen olisi sitä mieltä, ettei tasa-arvo olisi pyrkimisen arvoinen asia?

Länsiväylän haastattelussa Sinkkonen yltyy oikein kunnon populistiksi:

– Minä en tällaista moninaisuuspuhetta ymmärrä alkuunkaan. Pojalla on munat ja tytöllä pimppi ja sillä selvä.

Edelleen muistutan, että tämän lausunnon antoi siis ihminen, jolla on tohtorintutkinto lääketieteestä. Tällä monesti palkitulla erikois- ja ylilääkärillä on lukuisia julkaistuja tietokirjoja.  Tuli väkisinkin mieleen, että Sinkkonen on varsinainen lapsiasioiden Timo Soini. Ihmismielen populisoija. Hän tietää taatusti, että sukupuoli on monimutkaisempi asia kuin, että pojalla munat ja tytöllä pimppi. Mutta silti hän nauttii näiden naurettavan yksinkertaistettujen lausuntojensa tuomasta glooriasta.

Minun on vaikea käsittää, miksi sukupuolisensitiivisyys on joillekin niin silmiä kirvelevän punainen vaate. Mistä lähtee ajatus siitä, että nyt ollaan soihdut tanassa kieltämässä sukupuolet, pimpit ja pippelit? Miksi ihmiset ovat niin hirvittävän huolissaan, että heiltä viedään sukupuoli?

Onneksi, onneksi joku uskalsi viimein uhmata Suurta Sinkkosta. Ja vieläpä käsittääkseni tämän entinen oppilas! Uusi Suomi nosti esiin lastenpsykiatriaan erikoistuvan lääkäri Jaana Wessmanin Facebookissa julkaiseman Sinkkos-kritiikin.

– En hyväksy sitä, että lastenpsykiatrin auktoriteetilla esitetään omia mielipiteitä universaaleina totuuksina ja suhtaudutaan halveksuvasti asiaa oikeasti tutkineiden ja siihen perehtyneiden ihmisten käsityksiin, saati ihmisten omaan kokemukseen omasta identiteetistään. Mielipide saa olla jokaisella, mutta kun lääkäri puhuu julkisuudessa asiantuntijana, ”en usko ollenkaan” ja ”olen kuullut kerrottavan” eivät ole riittäviä lähteitä.

Wessman selittää päivityksessään jälleen itsestään selvän, joka ei jostain syystä mahdu itsensä ja lastensa sukupuolia raivokkaasti varjelevien ihmisten mieliin:

– Sukupuolisensitiivinen kasvatus ei tarkoita sitä, että peniksensä löytäneelle pikkulapselle teeskennellään, että pippeleitä ja pimppejä ei ole olemassa, eikä sitä, että itseään tytöksi mieltävää lasta ei saisi sanoa tytöksi.

Millaisen rautalankamallin tähän loisi, että käsite sukupuolisensitiivinen ymmärrettäisiin? Pointti piilee siinä, ettei osoitella sukupuolta sellaisissa tilanteissa, joissa sukupuolella ei ole merkitystä. Koska haluamme elää jatkossa maailmassa, jossa sukupuoli ei ole rajoite. 

Sitä, että emme jatkuvasti osottelisi sukupuolia epäolennaisissa tilanteissa, ei siis tehdä pelkästään siksi, että ottaisimme transihmiset huomioon vaan siksi, että edistäisimme niin kaikkien lasten ja ihmisten asemaa sukupuoleen katsomatta. Jotta jokainen poika voisi ajatella, ettei sukupuolella ole merkitystä hänen ammatinvalintansa suhteen. Jotta jokainen tyttö kokisi olevansa yhtä arvokas kuin jokainen poika.

Ei tämän pitäisi olla mitenkään vaikeaa tai uhka kenenkään olemassaololle. Onko jonkun mielestä vaarallista, jos vaikka koulussa ja päiväkodeissa ei jaettaisikaan tyttöjä ja poikia eri ryhmiin: tyttöjä puuhastelemaan jotain pientä ja sievää keskenään ja poikia tomerina tekemään kaikenlaista fyysistä ja jännittävää? Tai että ei sanottaisi, että tuo ja tuo harrastus tai ammatti ei sitten sovi tytölle/pojalle. Ettei kohdattaisi ihmistä ensisijaisesti sen perusteella, mitä sukupuolta hän on vaan ihan vain ihmisenä.

Sukupuoli saa olla tärkeä asia ihmiselle. Minusta on ihanaa olla nainen. On loputtoman mielenkiintoista miettiä, mitä naiseus minulle tarkoittaa ja millä tavalla sukupuoli minua ohjaa. Saan vaalia sukupuoltani itse, mutta en halua olla mikään sätkynukke: sellainen, jota ohjataan jostain yhteiskunnan pölyttyneistä ja kahlitsevista odotuksista käsin.

KUVA MICHAEL PREWETT/ UNSPLASH.COM

HS: Varo ranteitaan viiltelevää Pipsa Possua

Huh, huh, anteeksi raflaavasta otsikosta, mutta halusin huomionne. Helsingin Sanomien tämän päivän uutinen YouTuben kauhuanimaatioista sai nimittäin minutkin järkyttymään pahanpäiväisesti. Juttu kertoo videopalvelussa kiertävistä lapsia traumatisoivista videoista, joita trollit ja automatisoidut videotehtaat tuottavat. Esimerkkinä käytetään Pipsa Possu -videota, jolla trenssitakkinen hahmo syöttää Pipsalle pekonia, mistä innostuneena Pipsa syö myöhemmin isänsä ja viiltelee ranteestaan pekonisiivuja. Kyseistä videota on katsonnut Hesarin mukaan jo 650 000 kertaa eivätkä katselijat varmaankaan ole olleet aikuisia.

Juttu sai huomioni, koska Pipsa Possu on omankin lapseni ehdoton lempparisarja. Onneksi sitä tosin katsotaan meillä Netflixistä. Olemme kuitenkin näyttäneet pienelle Tubesta esimerkiksi Teletappeja ja Muumeja ja hän oppi nopeasti selaamaan palvelua itsekin. Tietysti Tube alkaa ehdottaa suosittuja videoita, ja lapsi huomaa tutun possuhahmon videovirrasta.

Tabletilta ja puhelimelta katsotut lastenohjelmat ovat pelastaneet aika monta auto- ja junamatkaa sekä ravintolaodotteluja, joten onneksi ohjelmia voi selata turvallisestikin.

En tietenkään ajatellut sinisilmäisesti, että YouTube on joku Pikku Kakkonen, jonka pariin lapsen voi huoletta jättää sen enempää valvomattakin, mutten sentään aivan tällaista odottanut. Nyt piilotan YouTuben jonnekin puhelimeni syövereihin ja lapsi saa katsoa Pipsansa ja Naperonsa pelkästään Netflixistä ja Pikku Kakkoset Ryhmä Hauneen Areenasta.