Luin eilen Helsingin Sanomista mielenkiintoisen artikkelin lapsen ujoudesta ja kuinka suhtautua siihen vanhempana. Artikkeli oli siinä mielessä silmiä avaava, että se muistutti, mistä vanhemman tunteet lapsen ujoutta kohtaan voivat kummuta: aikuinen näkee lapsessa oman ujoutensa.
Olen saanut itseni kiinni siitä, että toivon tosi paljon, että tyttärestäni tulisi äitiään rohkeampi ja ekstrovertimpi. Huomaan iloitsevani, kun näen lapsessani rohkeutta kohdata ennakkoluulottomasti uusia ihmisiä, sillä olen itse tosi pidättyväinen uusia tuttavuuksia tavatessani ja pidän sitä heikkoutenani. Olen ollut tyytyväinen, ettei tytöllä ole esiintynyt vahvaa vierastusta, vaikken tiedä kertooko tuo edes mistään mitään. Ainakin vierastus on luonnollinen ja välttämätönkin kehityksen vaihe ja voisi olla huolestuttavaa, ellei sitä olisi ollenkaan. Kenties hyvin vahva vierastaminen voi kuitenkin kertoa arkuudesta myöhemmässäkin elämässä?
Tuo Hesarin artikkeli on oiva muistutus siitä, miten toimia, jos lasta ujostuttaa jokin tilanne: älä patista tai painosta reippaammaksi. Älä vahvista ujouteen liittyviä kielteisiä mielikuvia. Älä päivittele lapsen ujoutta. ”Lapsi ei opi tuollaisesta yhtään keinoa toimia, vaan hän nappaa vain viestin siitä, että on jotenkin huono”, Hesarin haastattelema psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen painottaa.
Ujous on yksi temperamenttipiirteistä eikä se ole toista huonompi. Temperamenttipiirteet ovat pysyviä eivätkä häviä kasvattamalla. Lasta voi kuitenkin opettaa tunnistamaan ja hyväksymään omat piirteensä, artikkelissa kerrotaan. ”Lapsi voi oppia, että (yllättävissä ja odottamattomissa tilanteissa) salpautuminen on ok, että hän saa olla tällainen ja tuntea näitä tunteita.” Lapselle voi myös kertoa, että äiti/isä on ihan samanlainen eikä siinä ole mitään pahaa.
Yksi suurimmista haasteistani vanhemmuudessa onkin itseni hyväksyminen ja arvostaminen – ihan jo senkin vuoksi, että lapseni geeneistä puolet on minun. Hänellä on vääjäämättä useita minun piirteitäni ja ominaisuuksiani, ehkä samanlainen temperamentti kuin minulla. Jos tyttäreni huomaa, etten arvosta itsessäni niitä ominaisuuksia, joita hänelläkin on, hänen on helppo olettaa, etten arvosta niitä hänessäkään. Ja ettei hänen kannata niitä itsessään arvostaa. Olen sisäistänyt vahvasti neuvon, ettei vanhempi saisi arvostella esimerkiksi ulkonäköään lapsen kuullen. Ajatuskin tekee pahaa: minä inhoamassa jotakin kehoni piirrettä peilin edessä, lapsi vieressä huomaamassa, että hänellä itsellään on täsmälleen sama, äidiltä peritty piirre. Huono itsetunto ja epäkunnioitus itseään kohtaan on aika helppo siirtää lapselle.
On ymmärrettävää, että vanhempi toivoo lapselleen mahdollisimman helppoa elämää, johon eivät liittyisi vanhemman itsensä kohtaamat vaikeudet. Jos esimerkiksi on kokenut oman ujoutensa heikkoutenaan, ei samaa piirrettä toivo lapselleen. Kunpa muistaisi aina, että vahva itsetunto ja itsensä arvostaminen ovat tärkeimpiä asioita, joita lapsensa voi auttaa saavuttamaan. Siinäkin tärkein tekijä on esimerkin antaminen.
