Päivän filosofiset pohdinnat: missä vaiheessa lätäköissä kikatellen hyppely vaihtuu siihen, että sade ja vesilammikot tuntuvat ainoastaan inhottavilta? Samaa olen muuten miettinyt kaikenlaisesta sotkemisestakin. Kaksivuotias rakastaa kaivaa ulkona multaa maasta paljailla käsillä ja kun äidin silmä välttää kaataa vähän mehua pöydälle ja hieroa sitä käsillä ympäri pöytää. Ja läiskyttää viimeistä päivää kylvyssä vettä pitkin ja poikin. Missä vaiheessa radikaali muutos tapahtuu ja miksi? Miksi aikuisena huomaa heti, jos kädet ovat tahmeat tai hiekkaiset eikä tunteesta pääse millään eroon, vaan kädet on päästävä heti pesemään? Eikä veden pärskyttelykään hirveästi houkuttele. Mitenhän sitä voisi säilyttää aikuisuuteen edes pienen hitusen lapsen onnea ihan pienistä, arkisista asioista.
Kysymys, joka ei ihan vielä ole ajankohtainen meidän perheessä, mutta jota huomasin pohtivani, kun työkaveri valitteli alakouluikäisten lastensa kesähoitopaikkaongelmaa. Kysymys, jota en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, koska lapsuuden perheessämme tätä ei jouduttu miettimään, koska äiti oli koko lapsuutemme kotiäiti. Olen huomannut, että ihmisillä on tästä (ja siitä, missä lapsia voi työaikana säilyttää) hyvin erilaisia mielipiteitä.
Ilmeisesti kysymykseen ei ole yhtä ainutta vastausta eikä ongelmaan ole oikein mitään kunnollista ratkaisuakaan. Perheissä, joissa on kaksi vanhempaa, voidaan lomittaa lomia, mutta mitä tekevät yksinhuoltajat? Ja aika kurjalta ne eriaikaiset lomatkin kuulostavat – minä ainakin ajattelen loman aikana, jolloin koko perhe voisi olla yhdessä.
Klikkasin innoissani auki Iltalehden aihetta käsittelevän artikkelin, muttei siinäkään anneta mitään yksioikoista ikärajaa, jolloin vanhempien kokonaisen työpäivän voisi olla vain itsekseen kotona.
”Tarkkoja ikärajoja ei voi antaa. Lapset ovat yksilöllisiä. Erilaisia tilanteita on harjoiteltava. Kannattaa muistaa, että hätätilanteessa ohjeet eivät aina muistu mieleen”, perhetutkimuksen dosentti Mirjan Kalland sanoo haastattelussa.
Itse en kokemuksen puutteen vuoksi osannut sanoa ollenkaan edes noin-ikärajaa yksin olemiselle. Artikkelin mukaan alakouluikäisen lapsen tulisi pääsääntöisesti olla aikuisen seurassa. Eli onko aikuisen työpäivä aina liian pitkä aika alakouluikäiselle olla yksin tai sisaruksen kanssa kotona?
Lapset ovat yksilöllisiä -ajatuksen ymmärrän hyvin omastakin kokemuksesta: muistan kun aikoinaan teini-ikäiset kaverini viihtyivät öitäkin yksin kotona, mutten itse ollut yötä yksin kertaakaan asuessani vielä kotona. Ison maalaistalon nurkkien rasahdukset pelottivat ihan liikaa. Olen muutenkin herkkä ja minulla on vilkas mielikuvitus, josta ei ole kauheasti hyötyä yön pimeinä tunteina. Vanhemmat olivat joskus pois öitä, mutta silloin sain seuraksi isosiskon, isovanhemmat ja myöhemmin kaverit.
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten lapsuuden perheissänne tai nykyisissä perheissänne ratkaistaan ongelma nimeltä alakoululaisten piiitkä kesäloma.
Luin aamulla laajalti pahastuttaneesta buffet-tilanteesta Hanna Sumarin blogista ja sitä siteeranneista lehtijutuista. Jokin uutisoinneissa ärsytti, mutten oikein osannut vielä unenpöppörössä jäsennellä ajatuksiani. Vasta kun törmäsin Facebookissa Ipanaisen päivitykseen aiheesta, alkoivat omatkin ajatukset selkiytyä.
Meitä on niin monenlaisia, tilanteita on monenlaisia. Me vanhemmat voimme olla salaa aika romahduspisteessä. Usein stressi kulminoituu juuri siihen hetkeen, kun olemme siellä buffet-pöydässä eikä se lapsi vaan syö mitään järkevää. Aika monet meistä ovat olleet siinä tilanteessa. -Ipanainen
Kaikista eniten haluaisin muistuttaa vanhempia ja kaikkia muitakin ihmisiä armollisuudesta itseään ja muita kohtaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikilla on huonot hetkensä. Useimmat meistä tekevät kuitenkin parhaansa kasvattaessaan jälkikasvuaan.
En ole pyhimys: saatan toisinaan tuomita jyrkästikin muiden ihmisten elämänvalintoja ja kasvatusmenetelmiä. Useimmiten pidän kuitenkin ajatukseni omana tietonani tai korkeintaan keskustelen aiheesta lähipiirissä.
Buffetin pahaa aavistamaton äiti ei ehkä toiminut kasvatuksellisesti oikein juuri sillä hetkellä, mutta hei, synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Tuo äiti tuskin toimii jatkuvasti ja tarkoituksellisesti ajattelemattomasti tehdessään kasvatusvalintojaan. Tuo äiti on jopa saattanut olla varsin esimerkillinen kasvattaja koko äitiytensä ajan siihen hetkeen asti, kun on lipsahtanut ja juuri kun hyvin julkista blogia pitävä ihminen on sattunut huomaamaan. Me emme voi tietää.
Minusta tuntuu jotenkin hirveän surulliselta, ettei (täysin yksityinen ihminen) enää voi vain mokata ilman pelkoa siitä, että kohta sitä mokaasi, joita jokainen väistämättä elämässään tekee, saatetaan taivastella koko kotimaan voimin.
Sumarin blogitekstissä oli hyvä sanoma: vanhempia pitänee toisinaan muistuttaa siitä, ettei pienten lasten ole tarkoitus tehdä niitä valintoja, jotka meidän vanhempien pitäisi tehdä lasten puolesta. Olemmehan vanhempia ja vastuussa.
Sitä en ymmärrä, että sanoma piti kietoa niin vahvasti sen yhden äidin ja (sikäli kun tiedämme) yhden mokan ympärille. Kuka tietää, ehkä tuo äitikin huomasi televisiosta tutut kasvot buffetissa. Ehkä hänelle ei jäänyt epäselväksi, kenestä puoli Suomea tänään puhui. Ehkä hänestä tuntuu aika pahalta.
