Eilen oli yksi niistä päivistä, jonka kohdalla olisi vain voinut huikata, että ohi, ja siirtyä seuraavaan. Lähdimme tytön kanssa päiväunien jälkeen kohti Pohjois-Haagaa tarkoituksena tavata Jaakko porrastoimittajamme luona ja pohtia yhdessä uuteen taloomme valittavaa porrasmallia. Työntelin rattaita juna-asemalla ihmetellen, miksi junat eivät kulje, kunnes kuulutuksesta selvisi, että joku oli jäänyt junan alle.
Lähdin asemalta kiireellä, samalla Reittiopasta selaten. Yritin löytää oikean bussilaiturin. Kännykän akku oli loppumaisillaan. Tyttö pudotteli jatkuvasti kenkiään rattaista. Löysin oikean bussipysäkin, jolla jouduin odottelemaan bussia pitkään. Tyttö alkoi hermostua. Vilkuilin kelloa ja olin kiukkuinen kuin ampiainen: myöhäistyisin tapaamisesta varmasti.
Bussi ajoi raiteille pysähtyneen junan ohi. Junan etuosa oli punainen verestä. Pelastuslaitoksen miehet ja poliisit kävelivät katseet raiteissa. Kauempana toinen ryhmä viranomaisia seisoi siinä kohtaa, missä hetki sitten joku oli ottanut viimeisen hengenvetonsa. Juna oli edennyt vielä hyvän matkaa tapahtumapaikalta, ennen kuin oli saanut pysähdyttyä. Minä tunsin huonoa omatuntoa, kun vain muutama minuutti sitten olin kironnut myöhästyväni, koska joku oli päättänyt päättää päivänsä juuri junan alle. Kurkkua kuristi, kun katsoin rattaissa istuvaa tyttöäni ja ajattelin, että se ihminen raiteilla oli jonkun lapsi. Juuri nyt ja varmasti lopun elämääni mietin ensimmäisenä, että jokainen on jonkun lapsi. Se ihminen oli ehkä myös jonkun puoliso, ystävä, ehkä vanhempikin. Mutta kauhistuttavimmalta tuntui se, että hän oli joskus ollut samanlainen murheista vapaa viaton lapsi, kuin tyttäreni rattaissa.
Mietin, eikö tosiaan mitään olisi ollut tehtävissä. Kuinka äkkiä elämä päättyy, jos niin tahtoo. Ihmiset talloivat hermostuneina juna-aseman laituria, kaikki myöhästyivät jostakin. Sen ihmisen kuolema vaikutti hetkeksi meidän kaikkien elämään, mutta kun junat alkoivat kulkea hetkeä myöhemmin, kaikki palasi taas ennalleen. Minäkään en myöhästynyt kuin varttitunnin. Harva enää edes muistaa, että joutui eilen odottamaan junaa vähän pidempään.
Vaikka tuntui pahalta sen ihmisen puolesta, joka ei jaksanut enää elää, osasin silti ärsyyntyä siitä, että bussikuski ajoi turhan hitaasti ja että tyttäreni purskautti pussisoseet valkoisille kengilleni. Kuinkahan sitä osaisi olla kahta minuuttia kauemmin tyytyväinen omaan elämäänsä sen jälkeen, kun on nähnyt kuinka onneton toinen on ollut. Vaikka olisikin hedelmäsoseet kengillä ja vaikka myöhästyisikin viisitoista minuuttia portaiden valitsemisesta.
Myöhemmin kävimme koko perhe ostoskeskuksessa alennusmyynneillä. Kotiin lähtiessämme eräs pariskunta käveli parkkipaikalla, pieni tyttö istui rattaissa. Mies karjui ja kirosi kuin syötävä, kasvot olivat huutamisesta punaisenruskeat. Koko olemus huokui uhkaa, kun iso mies polki jalkaansa asvalttiin perheensä suuntaan. Lapsi istui rattaissa ja katsoi miestä, varmasti isäänsä. Pienet kumisaappaat roikkuivat rattaiden reunan yli.
Kun sain oman lapsen, aloin katsoa lapsia eri silmin. Tietysti ymmärsin jo aiemmin sen, että lapset ovat kertakaikkisen viattomia olentoja. Täysin syyttömiä meidän aikuisten kurjaan oloon, pahoihin tekoihin. Kuluneen vuoden ajan olen paitsi ymmärtänyt, myös tuntenut luissa ja ytimissäni, kuinka väärin on kohdella huonosti lasta. Lapsilla ei ole valinnanvaraa.
Jaakko ei helposti hätkähdä, mutta tuo välikohtaus sai hänetkin apeaksi. Auton luona hän nosti oman lapsensa syliin ja rutisti lujaa. Kuin sanaton lupaus siitä, ettei tytön tarvitse koskaan pelätä isäänsä.
Minulta on täällä bloginkin puolella kyselty, koska palaan töihin ja koska tyttö menee päivähoitoon. Nyt nämä asiat alkavat selkiytyä, joten voin niitä hieman jo avata. Hiukan tosin paletti meni vielä sen jälkeen sekaisin, kun jo luulimme päässeemme johonkin lopputulemaan. Palaan kuitenkin todennäköisesti loppuvuodesta töihin ja tuolloin Jaakko jää kuukaudeksi hoitamaan tyttöä. Isäkuukauden jälkeen tyttö menee päivähoitoon, jolloin hän on noin puolitoistavuotias. Pyrimme tekemään pehmeä laskun päivähoitoon, joten teen itse lyhyempää työviikkoa (minä, koska teen myös tätä toista työtä, joka ei ole aika- ja paikkasidonnainen) eikä tyttö ole hoidossa seitsemää tuntia kauempaa. Olen hakenut ensisijaisesti perhepäivähoitopaikkaa. En ole tutkinut aihetta aivan perin pohjin vaan mennyt fiiliksen pohjalta. Minusta tuntuu, että perhepäivähoito olisi paras ratkaisu meille, vaikken epäile yhtään etteikö reipas ja nyt jo itsenäisyyttään osoittanut tyttömme pärjäisi myös päiväkodissa erinomaisesti.
Minulle oli jo ennen raskautta aika selvää, että jos saan lapsen, en jää häntä hoitamaan mitenkään aivan loputtomiin kotiin. En ole mikään uraohjus, mutta koen, että paikkani on työmaailmassa, ei kotona. Idoliani Anu Silfverbergiä vapaasti lainaten: lapsen hoitaminen kotona on työlästä muttei työ. Yhdessä blogiini tulleessa kommentissa mainittiin, että pienen lapsensa hoitoon vievä äiti saa edelleen osakseen paheksuntaa. Minusta on ihan ok kyseenalaistaa asiallisesti äitien mielipiteet aiheesta. Esimerkiksi minulta kyllä saa kysyä, miksi koen että paikkani on töissä ja lapseni paikka päivähoidossa. Mutta jos äiti kertoo asiaa enempää taustoittamatta vievänsä vaikka jo vauvaikäisen lapsensa hoitoon, on aika tökeröä laukoa ”faktoja” siitä, kuinka sen ja sen ikäisen lapsen paikka on kotona. Voihan nimittäin hyvin olla niin, ettei perheellä ole muita vaihtoehtoja kuin viedä lapsi hoitoon vanhempien työpäivien ajaksi. Etenkin pääkaupunkiseudulla lienee aika mahdotonta maksella vaikka asuntolainaa kotihoidon tuella.
Minulle työhön paluu tulee olemaan todella vaikea paikka ja uskon, että vuodatan kyyneleitä lapsen päivähoitoon viemisen vuoksi moninkertaisesti enemmän kuin tyttäremme itse. Ymmärrän siis, että äidit (ja isät) tahtovat olla lastensa kanssa niin pitkään kuin mahdollista. Ymmärtäisin kuitenkin lapsen kotihoidon paremmin, jos se jakautuisi enemmän tasan äitien ja isien kesken. Käytännössä kuitenkin äidit jäävät edelleen kotiin ja isät tienaavat, kerryttävät eläkettään sekä osoittavat työnantajille olevansa sitä sukupuolta, joka kannattaa palkata työhön. Se, että reilu 90 prosenttia kotihoidon tuen käyttäjistä on naisia, vaikuttaa kaikkien naisten mahdollisuuksiin työelämässä.
Kannatan ehdottomasti opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakan esittämää kotihoidon tuen lyhentämistä ja vanhempainvapaan pidentämistä sekä isien kannustamista pitämään vapaasta pidempi osuus. Itse asiassa jos saisin päättää, olisin vielä ministereitä radikaalimpi. Haluaisin todennäköisesti lopettaa kotihoidon tuen kokonaan ja siirtyä esimerkiksi 6 + 6 + 6 -vanhempainvapaamalliin, jossa äiti olisi ensimmäisen puoli vuotta kotona lapsen kanssa, sitten isä toisen puolikkaan vuodesta ja kolmannella jaksolla perhe voisi itse päättää, kuka jää kotiin.
Olen itse nauttinut kotona olemisesta, etenkin nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana. Jos tuo 6 + 6 + 6 -malli olisi käytössä Suomessa, olisin varmasti mennyt vuodenvaihteessa pitkin hampain töihin. En missään nimessä toivoisi kenenkään tekevän töitä perhe-elämänsä kustannuksella. Enkä totta puhuen edes ymmärrä, kuinka kukaan voi rakastaa työtään niin paljon, että asettaa sen oman lapsensa edelle. Olen vain yksinkertaisesti sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi mahdollisuuksiensa mukaan tienata omat rahansa.
Tiedän, että monien mielestä perheiden tulisi saada itse päättää vapaasti pitämistään vapaista, mutta olen toista mieltä. Tasa-arvo ei tapahdu itsestään. Naisen euro on 80 senttiä hamaan tappiin asti, ellemme tee asialle jotain. Norjalaistutkijoiden mukaan yleisistä perhepoliittisista keinoista juuri kotihoidon tuen kielteiset vaikutukset työmarkkinoiden tasa-arvoon ovat selkeimmin osoitettavissa tutkimustiedon pohjalta. Ruotsissa, Tanskassa ja Islannissa kotihoidon tukea ei ole ollenkaan ja Norjassa sitä voivat saada 1–2-vuotiaiden vanhemmat. Välillä ihmettelen, miksi Suomi tuntuu laahaavan niin monessa (tasa-arvo)asiassa muiden Pohjoismaiden perässä. Olen siis toki itsekin juuri tällä parjaamallani hoitovapaalla, mutten toisaalta haluaisi vielä viedä vauvaikäistä tyttöäni päivähoitoonkaan. Toivoisin siis vain, ettei minun olisi tarvinnut jäädä hoitovapaalle, vaan että vanhempainvapaa ulottuisi sinne asti, kun lapsi on puolitoistavuotias ja että vapaan käyttämiseen pitäisi osallistua molempien vanhempien.
Juttelin yhtenä päivänä oman äitini kanssa asiasta ja kysyin häneltä ensimmäistä kertaa, miksi hän hoiti meitä lapsia kotona oikeastaan ihan koko lapsuutemme. Kysyin, eikö hän halunnut mennä töihin vai uhrautuiko hän vuoksemme kokien, että lapsen paikka on kotona. Äiti sanoi, ettei kokenut suurta tarvetta tehdä uraa, mutta pääsyy meidän kotona olemiseemme oli se, että hän halusi kasvattaa meidät itse. Hän sanoi tienneensä tarkalleen, millaisen kasvatuksen hän haluaa meille, eikä halunnut kenenkään ulkopuolisen puuttuvan siihen. Haluan kuitenkin itse luottaa ammattilaisten kykyyn hoitaa lastani meidän vanhempien työpäivien ajan. Uskon myös siihen, että vaikka lapsi olisi taaperoikäisestä asti päiväkodissa, hän saa kuitenkin ne tärkeimmät, arvonsa ja moraalinsa kotoa eikä päivähoidosta.
Millä perusteella te teitte päätökset työhön paluusta ja päivähoidosta?
Yksinäisyydestä kertoneesta postauksesta ja sen kommenteista jalostui jälleen jatkoaihe. Aihe, jota olen itsekin silloin tällöin pohtinut. Miten vanhempia voisi valmentaa vauva-aikaan? Ei varmasti täysin mitenkään, mutta voisiko siitä kertoa etukäteen tavalla, joka auttaisi tuoreita vanhempia siinä pienessä tai isossa shokissa, jonka vauva väistämättäkin tuo tullessaan.
Minua ahdisti ennen omaa lasta välillä se tapa, jolla pikkulapsiajasta (sosiaalisissa) medioissa tai vanhempien kesken puhutaan. Jotkut kokevat, että vauva-aikaa suorastaan hehkutetaan ja että monet vanhemmat yrittävät pitää kulissia yllä, vaikka pinnan alla kuohuu. Synnytysmasennus on edelleen tabu ja ajatellaan, ettei vauva-arjen negatiivisia puolia uskalleta tuoda esille. Minulla taas oli hiukan päinvastainen kokemus pikkulapsiaikaa käsittelevistä puheista. Toisaalta minulla on ehkä taipumusta bongata tietovirrasta juuri ne kielteiset puheet ja jäädä pohtimaan niitä. Pelkäämään niitä ja odottamaan pahinta.
Yhdysvalloissa asuva työkaverini kirjoitti Facebook-päivityksessään kulttuurieroista, joita esimerkiksi odotukseen liittyy. Siinä missä jenkit onnittelevat innoissaan tulevasta vauvasta, suomalaiset povaavat jo kaikenlaisia huolia ja murheita, joita vauva aiheuttaa. Nuku vielä kun voit, on sutkautus, jonka taatusti jokainen odottava äiti on kuullut. Minua ärsytti ja ärsyttää vieläkin pelottelu ja odotas vain -kommentit. En koskaan haluaisi lytätä tuoreen äidin hyviä fiiliksiä tulevasta tai esimerkiksi iloa hyvin nukkuvasta vauvasta pelottelemalla vaikka hampomisesta ja muista toisinaan valvottavista jutuista.
Suomalainen keskusteluilmapiiri vauva-ajan ympärillä on minusta aika negatiivinen, mutta samalla on totta, etteivät vanhemmat useinkaan ole tietoisia, mitä tuleman todella pitää. Ehkä sitä valmistaudutaan ajatuksen tasolla vain unettomuudeen, sotkuun ja sellaisiin asioihin, jotka voi ylipäätään ymmärtää etukäteen. Mutta miten sitä edes voisi valmistautua vauvan tuloon täysin, sillä esimerkiksi synnytyksenjälkeistä hormonimyrskyä on mahdotonta harjoitella etukäteen?
Minusta olisi ihanaa, jos Suomessakin voitaisiin ihan vilpittömästi onnitella ihmisiä vauvasta ja lopetettaisiin se turhanpäiväinen pelottelu. Koska kävi mitä tahansa, oma lapsi on parasta maailmassa. Vaikka vauva-aika olisi yhtä helvettiä, elämä helpottuu pikkuhiljaa ja jopa sitä yöt läpeensä kirkuvaa koliikki-refluksipienokaista rakastaa (lopulta) tavalla, jolla vain omaa lasta voi rakastaa. Järjettömästi.
Toisaalta taas on myös äärimmäisen tärkeää, että pikkulapsiajan negatiivisistakin tunteista voitaisiin puhua avoimesti. Ainakin ammattilaisten pitäisi oppia valmentamaan tulevia vanhempia oikein: totuudenmukaisesti kaunistelematta mutta pelottelematta. Keskustelussa pitäisi antaa ehdottomasti tilaa yksilöiden omille tunteille ja kokemuksille eikä missään nimessä ehdottaa valmiiksi mitään tunteita. Muistan itse, kun jotkut sanoivat ennen tytön syntymää, että silloin ja silloin tuntuu muuten sitten siltä ja siltä, varaudu tähän ja tähän. Mutta lopulta juuri ne tunteet, joista etukäteen varoiteltiin, loistivat poissaolollaan.
Minä esimerkiksi osasin ehkä odottaa sitä, ettei synnytystä välttämättä seuraa euforia ja syvä kiintymys vauvaa kohtaan, vaan että rakkaus kasvaa pikku hiljaa ja sille täytyy antaa aikaa. Monet muistuttivat (tai jopa pelottelivat), etteivät ne tunteet, joita ehkä odottaa, syty välttämättä heti ja että vauva voi tuntua vieraalta. Koen, että kohdallani se suuri rakkaus syttyi heti, mutta sen tuoma ahdistus taas pääsi yllättämään. Se, että kiintymys tuota täysin uutta ja vierasta ihmistä kohtaan on niin syvä, että voi vain tuijottaa tuntitolkulla nukkuvaa lasta ja ahdistua aivan sydänjuuria myöten kaikesta maailman pahuudesta ja vaaroista, jotka häntä uhkaavat, ellen ole suojelemassa häntä herkeämättä. Rakkaus vauvaa kohtaan ei välttämättä ole sellaista iloista, jota kenties puolisoa kohtaan tunnetaan. Se on alkukantaista, sydäntä raastavaa.
Minun pääni saivat pyörryksiin myös monet ristiriitaiset tunteet, jotka vastasyntynyt toi tullessaan. Toisaalta ajatus elämästä ilman häntä tuntui täysin mahdottomalta. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että jos menettäisin tyttäreni, lakkaisin varmasti itsekin olemasta. Siis elintoimintoni varmasti yksinkertaisesti spontaanisti pysähtyisivät, jos hän kuolisi. Minua ei kertakaikkiaan voisi olla jos ei häntäkään olisi. Toisaalta taas huomasin välillä toivovani, että olisi jokin mystinen virtakatkaisin, jota voisin toisinaan painaa ja pääsisin irti vastuusta, jonka koin välillä liian painavaksi kantaa. Siis että välillä, ihan hetken voisin olla vain minä, joka olen vastuussa vain minusta ja voisin olla pienen hetken aivot aivan täysin narikassa.
Olen varonut visusti väittämästä kenellekään, millaisia tunteita varmuudella tuntee milloinkin. Joku toinen voi kokea tietyn vaiheen vauvan kanssa aivan täysin päinvastaisella tavalla kuin minä itse. Esimerkiksi moni ystävistäni ei tunnista ollenkaan yksinäisyyden tunnetta, jota taas minä koin vahvasti. Vaikka aivan yhtälailla he olivat pitkiä päiviä yksin vauvan kanssa. Yksinäisyyden sietäminen ei tee kenestäkään parempaa vanhempaa, ainoastaan erilaisen. Siksi on tärkeää, ettei pelkää puhua omista tunteistaan, vaikka kokisikin ne negatiivisiksi. Yritän itse tuoda aina tuleville äideille puhuessani esiin erilaisia kokemuksia pikkuvauva-ajasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. Kerron esimerkiksi avoimesti, että koin itse kahdenkeskisen ajan vastasyntyneen kanssa toisinaan hyvinkin ahdistavaksi, mutta se ei ole ainut mahdollinen tuntemus samassa tilanteessa. Jotkut käpertyvät mielellään vauvakuplaansa eivätkä edes kaipaa ketään vierelleen. On varmasti yhtä monta kokemusta vanhemmuudesta kuin on vanhempia. Toisaalta taas monet tunteet voivat olla identtisiä jonkun toisen tunteiden kanssa. Aina löytyy joku, jonka kanssa voi jakaa ne negatiivisimmatkin fiilikset.
Kukaan vanhempi, joka tekee parhaansa lapsensa eteen, ei ole huono vanhempi. Vaikka pään sisällä jylläisi millaisia tunteita. Tähän jälleen paras kuulemani vauvaan valmistava vinkki: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä teksti pitäisi lukea elefantinkokoisilla kirjaimilla jokaisen neuvolan ja synnytyssairaalan seinillä. Jokaisen neuvolahoitajan ja kätilön pitäisi olla velvoitettu muistuttamaan tästä X määrä kertoja tuoreille vanhemmille. Etenkin hormonimyrskyssä luoviville äideille.
Minä sanoisin lasta odottavalle tai juuri vauvan saaneelle äidille näin: Lapsen saaminen on elämäsi suurin muutos. Elämänmuutos yhdistettynä hormonivaihteluihin, mahdolliseen epävarmuuteen ja pelkoihin voi tehdä olosta tukalan, mutta se olo helpottaa ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta vauva-arki voi myös olla helpompaa kuin voisi edes kuvitella ja toisille ne minut välillä vähän höperöksi tehneet hormonit saavat aikaan täysin päinvastaisen fiiliksen: elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa jonkin aikaa. Ota vastaan ne tunteet, jotka juuri sinun kohdallesi sattuvat tulemaan äläkä pelkää! Kaikki järjestyy ja apua saa varmasti tarvittaessa.
Kommenttiboksiin saa avautua kaikista vanhemmuuden tunteista ja antaa vinkkejä tuleville vanhemmille!
