Kirjoitin Miksi vauvavuosi erottaa? -postauksessa ohimennen yksinäisyydestä vastasyntyneen kanssa ja moni teistä tarttui ajatukseen. Siksi teki mieli kirjoittaa aiheesta enemmän, sillä en selvästi ole ollut yksin yksinäisyyteni kanssa.
Ajattelin ennen lapsen saamista, että mikäs äitiyslomalla on ollessa, sillä viihdyn varmasti hyvin kotona lapsen kanssa. Päättelin, että me kotihiiret sopeudumme parhaiten kotiäitiyteen, sillä emme edes kaipaa humputtelemaan minnekään. Olen aina ollut tosi laiska lähtemään työpäivän jälkeen minnekään ja tykännyt olla kodin rauhassa, yksinkin. Suorastaan kaipaan iltoja, jolloin voin tehdä ruokaa vain itselleni ja katsoa itse valitsemaani sarjaa tai leffaa telkkarista. En muista, että olisin juuri tuntenut yksinäisyyttä koskaan aiemmin.
Vauvan kanssa olen kuitenkin tuntenut välillä syvääkin yksinäisyyttä. Ihan aluksi arki sujui rattoisasti lapsuudenkodissani, kun ympärillä pörräsi jatkuvasti ihmisiä. Nautin vilskeestä enkä olisi tahtonut palata Helsinkiin. Kun Jaakon työt pitkän isyysloma + kesäloma -setin jälkeen viimein alkoivat, ei auttanut muu kuin palata omaan kotiin. Työpäivien lisäksi olin usein kaksin vauvan kanssa Jaakon treenien ja pelien ajan. Nuo päivät tuntuivat aivan loputtoman pitkiltä.
Näin jälkikäteen en osaa täysin edes selittää, miksi yksinäisyys tuntui niin musertavalta tuolloin. Muistan, että koin avuksi jo sen, että minulla oli seuraa, vaikka tämä seura ei olisikaan konkreettisesti auttanut vauvanhoidossa. Toisaalta taas vähänkin vieraampi seura olisi ehkä aiheuttanut ennemminkin painetta kuin tuonut apua minulle: viihtyykö seuralainen nyt varmasti, pitäisikö nyt tarjota jotakin ja niin edelleen. Siksi tunsin eniten hyötyväni äitini ja siskoni seurasta, sillä heidän kanssaan ei tarvinnut miettiä puheenaiheita tai tarjoamisia. Harmi vain, että ne minulle kaikista läheisimmät ihmiset asuivat kaukana. Jos olisin pyytänyt, olisin ehkä saanut jotakin seuraa useimmille niille illoille, kun olimme vauvan kanssa kaksin, mutta lopulta koin siltikin helpommaksi olla ihan vain kaksin vauvan kanssa, ainakin useimmiten. Tapasin kyllä ystäviä, paljonkin. Mutta aina omalla ajallani, ilman vauvaa. Siitä pidin kyllä kiinni, mutta yksinäisyys yllätti aina vauvan kanssa.
Toki yksinäisyyden tunteeseen vaikuttavat monimutkaisemmatkin jutut kuin vain se, että tuoreena äitinä monesti joutuu olemaan konkreettisesti yksin vauvan kanssa. Minäkin koin tietyssä vaiheessa, ettei kukaan oikein ymmärrä, mitä käyn läpi. Tai etenkin, ettei Jaakko ymmärrä tuntemuksiani, vaikka olemme samassa veneessä. Hän pystyi ottamaan sen heiveröisen vastasyntyneen jotenkin paljon rennommin kuin minä. Hän pystyi elämään hetkessä, kun taas minun pääni sisällä kimpoili samaan aikaan miljardi ajatusta: onko tarpeeksi vaippoja, puhtaita harsoja ja vaatteita, koska rintakumit ja tuttipullot on viimeksi keitetty, mitä pakkaan huomenna mukaan neuvolaan, mitä kello on, koska vauva syö seuraavaksi, rintaa nipistää, ettei vain olisi mitään tulehdusta ja niin edelleen. Sen lisäksi olin jatkuvasti peloissani siitä, että ellen skannaa koko ajan ympärillämme piileviä vaaroja, huolimattomuuteni kostautuu ja vauvalle käy jotakin. Esimerkiksi ellen jatkuvasti pälyillyt pöytiä ja niiden päältä mahdollisesti putoavia esineitä, jotain taatusti tippuu kohtalokkaasti vauvan päälle. Olin jatkuvasti pienessä hälytystilassa, levoton ja yksin tunteeni kanssa. Yksin peloissani vauvan turvallisuudesta.
Huolen ja yksinäisyyden rasittava tunne on helpottanut onneksi koko ajan. Tällä hetkellä pystyn ottamaan elämän noin sata kertaa rennommin kuin vielä puoli vuotta sitten. Tiesin tuolloin, että elämäni helpottuu oleellisesti, kun vauva lähtee liikkeelle ja olin oikeassa. Jotkut pelottelivat, että sitten vasta joutuukin hommiin, kun täytyy olla jatkuvasti valvomassa, hetkeksikään et voi selkääsi kääntää. Oma oletus oli kuitenkin oikea. Minusta on ihanaa, että tyttö viihtyy itsekseen: lähtee tutkimusmatkoille hupsulla karhukävelytyylillään ja minä voin vain katsella perään. Olen viihtynyt sohvalle sidottuna imettäjänä, mutta totta puhuen vauvan kantaminen ja sitä kautta hänelle viihdykkeenä oleminen ei ole ollut minun juttuni ollenkaan.
Puhun aina niistä iänikuisista hormoneista, mutta olen varma, että ainakin minun kohdallani niillä on fiiliksiini aivan käänteentekevä vaikutus. Kun sain kiertoni takaisin, olen muutenkin ollut kuin eri ihminen. En ole jatkuvasti huolissani jostakin ja selittämätön ahdistus on poissa. Uskon, että olen pikkuhiljaa saamassa itseäni takaisin ja siihen vaikuttavat hormonitoiminnan tasoittuminen ja tytön kasvaminen omaksi persoonakseen. Rakastan häntä nyt enemmän persoonana, omana itsenään. Koen, että vastasyntynyttä rakastaa jollakin hiukan ahdistavallakin leijonaemon raivolla, alkukantaisella suojeluvietillä. Alussa hänen kanssaan kaksin oleminen synnytti minussa yksinäisyyttä, sillä koin valtavan vastuun kantamisen yksin niin raskaana. Nyt voin ottaa rennosti ja nauttia ajasta tuon minulle niin rakkaan tyypin kanssa. Josta vastuussa oleminen on edelleen välillä aika kauhea ajatus, mutta siedettävämpi sellainen. Tiedättekö, kyllähän oman lapsen turvallisuudesta kantaa aina huolta. Eikä se huoli hyvältä tunnu, mutta pakkohan siihen on sopeutua.
Toivottavasti tämä teksti toimisi vertaistukena edes yhdelle tuoreelle äidille, joka painii samanlaisten yksinäisyyden ja huolen tunteiden kanssa. Kyllä se helpottaa, lupaan! Kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan, mutta sinä selviät. Avaudu murheistasi kommenttiboksiin tai kerro muuten vain kokemuksistasi. Olen ollut huono vastaamaan kommentteihin, sillä aika ei tunnu riittävän, mutta jokainen kommentti on kuitenkin ajatuksella luettu!
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
