Valhe nimeltä joulupukki

Tulossa on ensimmäinen joulu oman lapsen kanssa. Vielä Sipe ei tietystikään juhlasta mitään ymmärrä, mutta olen jo itse alkanut pohtia, millaisia jouluperinteitä haluaisin lapselleni tarjota. En ole jouluihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. En ala fiilistellä joulua juhannuksen jälkeen enkä vielä marraskuussakaan. En edes joulukuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on joulukuun puoliväli eikä kodissani ole yhden yhtä joulukoristetta eikä jouluvaloja. En oikeastaan juuri edes omista joulukoristeita. Olenkin kertonut, että joulustressi on minulle kuin myrkkyä ja joululahjoista en välittäisi. Parasta joulussa ovat joulupyhien verkkainen meininki, yhdessäolo, joululaulut ja hyvä ruoka.

Lähivuosina minun pitää kuitenkin tehdä päätös suuresta valheesta nimeltä joulupukki. Jo ennen oman lapsen saamista olen alkanut pitää tätä joulupukkihommaa jotenkin vähän sairaana tapana. Siis sitä, että lapsille ihan tosissaan uskotellaan, että sellainen ukko on olemassa, joka vie jouluaattona lahjat kaikille maailman lapsille. Uskon, että on kätevää uhkailla uhmataaperoa ikkunan takana väijyvistä tontuista ja siitä ettei lahjoja tule, ellei ole kiltisti ihan joka hetki vuoden ympäri. Itse haluaisin kuitenkin käyttää totuuteen pohjautuvia kasvatusmetodeja ja uhkailla asioilla, jotka voivat oikeasti tapahtua. Siis että jos tyttäreni saa itkupotkuraivarit marketissa, sanon että ole kunnolla tai lähdemme kaupasta pois. Ei, että ole kunnolla tai tonttu näkee, etkä saa joululahjoja. Ja jos raivotar ei uhkasta huolimatta ole kunnolla, todellakin lähdemme kaupasta pois. Tiedän, etten vielä tiedä mitään kasvatuksesta ja uhmaraivareista, mutta ainakin haaveilen siitä, ettei lapseni käyttäytyminen ole kiinni olemattomista tontuista.
joulu3

Muistan itse lapsena odottaneeni joulua innokkaasti: jouluaatto oli ehkä vuoden pisin päivä. En tiennyt, miten päin olisin ollut ja miten olisin saanut ajan kulumaan nopeammin. Odotin niin paljon iltaa ja lahjojen avaamista. Muistan myös kerran kirjoittaneeni äidin kanssa kirjettä joulupukille kieli keskellä suuta.  Kirjoitin tahtovani lahjaksi Tao Tao -lakanat ja sitten sujautimme kirjeen eteisen maton alle. Äiti sanoi, että tonttu hakee yön aikana kirjeen ja toimittaa joulupukille. Ilo oli ylimmillään, kun aamulla huomasin, että kirje oli toden totta haettu ja jouluna paketista paljastui ne toivomani lakanat. Muistan, että selitin isällekin silmät ymmyrkäisinä, että joulupukin täytyy olla olemassa, enhän muuten olisi saanut juuri sitä lahjaa, jonka kirjeeseen kirjoitin. Seuraavana vuonna päätin olla itsenäinen ja kirjoitin kirjeen ihan yksin. Jätin sen samaisen eteisen maton alle ja ihmettelin seuraavana aamuna, kun kirje oli vielä paikallaan. Odotin monta päivää ja joka aamuna ihmettelin, miksei tonttu ole hakenut kirjettä. En ollut kertonut äidille kirjeestä, joten ”tonttu” ei tiennyt siitä mitään. Toivotut joululahjat jäivät saamatta.

En muista hetkeä, jolloin olisin tajunnut, että joulupukki on vain valetta. Ei tieto ainakaan mitenkään puskista tullut, enkä kokenut mitään yhtäkkistä valaistumista, että hitto ne ovat kusettaneet meitä tämän koko ajan. Ehkä aloin pikkuhiljaa epäillä, että ukki hävisi johonkin aina ennen joulupukin saapumista siksi, että pukki onkin itse asiassa ukki. Ja joku kaunis joulu sitten vain hoksasin, että niinhän sen täytyy olla. Tai sitten siitä tuli puhetta kavereiden kanssa. En muista, mutten nyt sentään mitenkään katkera ole siitä, että äiti ja isä päättivät mennä massan mukana ja uskotella meille, että joulupukki on olemassa.

joulu1

Olen kuitenkin itse alkanut miettiä, josko en ollenkaan, missään vaiheessa väittäisi omalle lapselleni, että joulupukki tonttuineen ja poroineen on todellista. Voiko niin tehdä? Saako niin tehdä? Olenko muiden perheiden keskuudessa ihan pahinta laatua oleva petturi, sillä totuuden tunteva lapseni saattaa tuhota samalla ikätoveriensa illuusion Korvatunturista? Mitä mieltä olette?

Yllätyksiä: Rutiinit

Kerroin aiemmin, että olen ollut huojentunut siitä, etten ole pohjimmiltani muuttunut tullessani äidiksi. Elämäni toki on muuttunut, mutta olen edelleen oma itseni ja ennen minulle tärkeät asiat ovat edelleen tärkeitä minulle, vaikka tyttäreni onkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

Luonnollisesti kuitenkin yllätyksiäkin on tullut. On vähän ärsyttävää, kun äidit sanovat joidenkin asioiden avautuvan vasta, kun on itse äiti, mutta niinhän se luonnollisesti menee. Ei vain voi tietää etukäteen, miltä tuntuu, kun käsivarsilla on oma vauva.

Olen yllättynyt siitä, että olen käyttäytynyt niin kuin ei ollut tarkoitus ja nauttinut sellaisista asioista, joista en uskonut nauttivani. Ja tietysti niistä suurista tunteista, joita ei voi ymmärtää ennen kuin ne osuvat kohdalle. Tekstiä näistä ylläreistä tuli niin paljon, että jaoin ne erillisiin postauksiin.

Rutiinit

Lapset kuulemma tarvitsevat rutiineja. Jo rutiini sanana on kauhea. En halunnut elämästäni rutiinia. Halusin jännitystä, odotusta ja spontaaneja päätöksiä. Rutiini – yksi lisäsyy olla tekemättä lapsia. Nyt äitiyslomalla olen yllätyksekseni oppinut nauttimaan rutiineista. Olen tehnyt vuorotyötä viisi vuotta ja sitä ennen haahuilin toisen mokoman puolivuosikymmenen yliopisto-opiskelijana. Arkeni ei ole siis kymmeneen vuoteen ollut näin tarkasti rytmitettyä. Ja tämähän on kivaa! Perjantaillakin on pitkästä aikaa merkitystä ja sitä odottaa! Silloin alkaa iskän vapaa viikonloppu.

Päivämme soljuvat eteenpäin leppoisan samanlaisina. Sipe on kuin kello ruokarytminsä ja uniensa suhteen! Tietäisin suurin piirtein mitä kello on, vaikken sellaista näkisi koko päivänä. Ihan vain seuraamalla, milloin tyttö on unillaan.

Itse asiassa suhtaudun rytmitettyyn arkeemme ehkä liiankin pakkomielteisesti. Stressaannun hiukan päivistä, jolloin emme voi toimia rutiiniemme mukaisesti. Jos Sipen megapitkät päiväunet esimerkiksi jostain syystä keskeytyvät, hän on selvästi kiukkuisempi illalla. Siksi en mielelläni lähde mihinkään päikkäriaikaan vaan ajoitan mahdolliset siirtymisemme paikasta a paikkaan b iltaan.

Yritän siis pitää arkemme mahdollisimman seesteisenä. Olen järkeillyt tämän niin, että uusi elämämme on ehkä sen verran pelottavaa vielä, että pidän kynsin hampain kiinni muodostuneista rutiineistamme, että arki olisi hiukan vähemmän pelottavaa. Totta kai elämänmuutos jännittää ja jos sitä voi kontrolloida itse edes vähän, pääkopassa helpottaa.

En silti sano, etten nauttisi yllätyksistä ja spontaanimmasta arjesta enää koskaan. Nyt vain on tämän tarkasti rytmitetyn elämän vuoro. Vielä jonain päivänä voimme lähteä miehen kanssa ex tempore leffaan viiden minuutin varoitusajalla, mutta nyt nautin tästä toisenlaisesta elämästä. Tätä tulee vielä ikävä, vaikka jossakin vaiheessa varmasti puuduttaakin.

mutsieblogi

Meidän päivä: Takana yleensä hyvin nukuttu yö, Sipe syö aamulla vasta 6-8 aikaan. Sen jälkeen hän syö hiukan tunnin parin välein ja torkahtelemme molemmat välillä. Nousemme sängystä 10-11. Sipe katselee piirrettyjä tyytyväisenä sitterissään, kun minä ryystän pari kuppia kahvia ja syön aamupalaa. 13 aikaan lähdemme tunnin vaunulenkille, jonka jälkeen tyttö nukkuu vielä monta tuntia ulkona. Sinä aikana minä bloggaan, siivoan, pyykkään ja syön. Kuudesta yhdeksään tyttö syö ja seurustelee. Jumppaillaan välillä matolla ja käydään ehkä suihkussa iskän kanssa. Yhdeksältä Sipeä alkaa yleensä vähän kiukuttaa. Otan hänet syliin ja lauleskelen hiukan: hän nukkuu puolen tunnin tirsat. Tämän jälkeen vähän jutellaan ja valmistaudutaan yöpuulle. Imetän vielä pitkään sängyssä ja siirrän tytön ennen puolta yötä pinnasänkyynsä.

Ja alusta seuraavana päivänä.

 

 

Lapsiluku täynnä…?

Olen aiemmin kertonut, että ennen tulevaisuuden haaveisiini kuului kaksi lasta. Reilulla ikäerolla. Ainakin toistaiseksi olemme mieheni kanssa nyt toisissa aatoksissa.

Tuntuu usein turhauttavalta mainita ihmisille, että luulen meidän jäävän kolmihenkisesti perheeksi. Vastauksissa vilisee nimittäin aika usein muistuksia siitä, kuinka tärkeitä sisarukset ovat ihmiselle ja toisaalta monet luulevat tietävänsä, että muutamme vielä mielemme, kun aikaa kuluu. Varmasti moni onkin muuttanut mielensä, mutta on niitäkin perheitä, joissa on vain yksi lapsi. Minulle ei tietenkään tarvitse luennoida sisarusten tärkeydestä, onhan pikkusiskoni minulle läheisin ihminen maailmassa mieheni lisäksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei lapsia tehdä ainoastaan toisilleen sisaruksiksi. Täytyyhän taustalla olla ennen kaikkea vanhempien suuri tahto saada lapsia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minun kohdallani raskauden kauhut ovat unohtuneet ja olen toipunut lähes entiselleni synnytyksestä. Tyttäremmekin taitaa olla harvinaisen helppo lapsi. Imetys luonnistuu vihdoin kivutta, minua ei väsytä ja nautin lapseni seurasta. Siltikin me mieheni kanssa jostakin syystä koemme aika vahvasti, että tämä on once in a lifetime -tyyppinen homma – meille ei tule toista lasta. Ei sillä, että se muutenkaan olisi itsestään selvyys, mutta tarkoitan, ettemme yritäkään saada toista lasta.

Eihän meidän tarvitse tässä vaiheessa tehdä mitään päätöksiä – onneksi! Meidän ei varmastikaan vielä pitäisi edes uhrata ajatusta koko asialle. Mutta välillä toivoisin silti voivani keskustella aiheesta ilman ainaisia soraääniä. Itse asiassa kaipaisin kovasti juttuseuraa ainoista lapsista tai vanhemmista, joilla lapsiluku on yksi ja samalla täynnä. Haluaisin kuulla heidän kokemuksistaan.

Kommenttiboksiin saa siis jättää kertomuksia ja kokemuksia aiheesta!

Kuva Veera Korhonen