Tulossa on ensimmäinen joulu oman lapsen kanssa. Vielä Sipe ei tietystikään juhlasta mitään ymmärrä, mutta olen jo itse alkanut pohtia, millaisia jouluperinteitä haluaisin lapselleni tarjota. En ole jouluihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. En ala fiilistellä joulua juhannuksen jälkeen enkä vielä marraskuussakaan. En edes joulukuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on joulukuun puoliväli eikä kodissani ole yhden yhtä joulukoristetta eikä jouluvaloja. En oikeastaan juuri edes omista joulukoristeita. Olenkin kertonut, että joulustressi on minulle kuin myrkkyä ja joululahjoista en välittäisi. Parasta joulussa ovat joulupyhien verkkainen meininki, yhdessäolo, joululaulut ja hyvä ruoka.
Lähivuosina minun pitää kuitenkin tehdä päätös suuresta valheesta nimeltä joulupukki. Jo ennen oman lapsen saamista olen alkanut pitää tätä joulupukkihommaa jotenkin vähän sairaana tapana. Siis sitä, että lapsille ihan tosissaan uskotellaan, että sellainen ukko on olemassa, joka vie jouluaattona lahjat kaikille maailman lapsille. Uskon, että on kätevää uhkailla uhmataaperoa ikkunan takana väijyvistä tontuista ja siitä ettei lahjoja tule, ellei ole kiltisti ihan joka hetki vuoden ympäri. Itse haluaisin kuitenkin käyttää totuuteen pohjautuvia kasvatusmetodeja ja uhkailla asioilla, jotka voivat oikeasti tapahtua. Siis että jos tyttäreni saa itkupotkuraivarit marketissa, sanon että ole kunnolla tai lähdemme kaupasta pois. Ei, että ole kunnolla tai tonttu näkee, etkä saa joululahjoja. Ja jos raivotar ei uhkasta huolimatta ole kunnolla, todellakin lähdemme kaupasta pois. Tiedän, etten vielä tiedä mitään kasvatuksesta ja uhmaraivareista, mutta ainakin haaveilen siitä, ettei lapseni käyttäytyminen ole kiinni olemattomista tontuista.
Muistan itse lapsena odottaneeni joulua innokkaasti: jouluaatto oli ehkä vuoden pisin päivä. En tiennyt, miten päin olisin ollut ja miten olisin saanut ajan kulumaan nopeammin. Odotin niin paljon iltaa ja lahjojen avaamista. Muistan myös kerran kirjoittaneeni äidin kanssa kirjettä joulupukille kieli keskellä suuta. Kirjoitin tahtovani lahjaksi Tao Tao -lakanat ja sitten sujautimme kirjeen eteisen maton alle. Äiti sanoi, että tonttu hakee yön aikana kirjeen ja toimittaa joulupukille. Ilo oli ylimmillään, kun aamulla huomasin, että kirje oli toden totta haettu ja jouluna paketista paljastui ne toivomani lakanat. Muistan, että selitin isällekin silmät ymmyrkäisinä, että joulupukin täytyy olla olemassa, enhän muuten olisi saanut juuri sitä lahjaa, jonka kirjeeseen kirjoitin. Seuraavana vuonna päätin olla itsenäinen ja kirjoitin kirjeen ihan yksin. Jätin sen samaisen eteisen maton alle ja ihmettelin seuraavana aamuna, kun kirje oli vielä paikallaan. Odotin monta päivää ja joka aamuna ihmettelin, miksei tonttu ole hakenut kirjettä. En ollut kertonut äidille kirjeestä, joten ”tonttu” ei tiennyt siitä mitään. Toivotut joululahjat jäivät saamatta.
En muista hetkeä, jolloin olisin tajunnut, että joulupukki on vain valetta. Ei tieto ainakaan mitenkään puskista tullut, enkä kokenut mitään yhtäkkistä valaistumista, että hitto ne ovat kusettaneet meitä tämän koko ajan. Ehkä aloin pikkuhiljaa epäillä, että ukki hävisi johonkin aina ennen joulupukin saapumista siksi, että pukki onkin itse asiassa ukki. Ja joku kaunis joulu sitten vain hoksasin, että niinhän sen täytyy olla. Tai sitten siitä tuli puhetta kavereiden kanssa. En muista, mutten nyt sentään mitenkään katkera ole siitä, että äiti ja isä päättivät mennä massan mukana ja uskotella meille, että joulupukki on olemassa.
Olen kuitenkin itse alkanut miettiä, josko en ollenkaan, missään vaiheessa väittäisi omalle lapselleni, että joulupukki tonttuineen ja poroineen on todellista. Voiko niin tehdä? Saako niin tehdä? Olenko muiden perheiden keskuudessa ihan pahinta laatua oleva petturi, sillä totuuden tunteva lapseni saattaa tuhota samalla ikätoveriensa illuusion Korvatunturista? Mitä mieltä olette?
Lue myös
