Erikoispersoona Elli tuli elämääni aika lailla tasan viisi vuotta sitten. Syntymäpäiviä vietettiin tiistaina. Teimme koko tiistain vain Ellin valitsemia asioita: söimme aamupalaksi kakkua, lähdimme Hoplopiin, söimme lounasta (nakkeja ja ranskalaisia) Ellin lempiravintolassa Weeruskassa ja kävimme Ellin lempilaitteessa (Taikasirkus) Lintsillä. Loppuillan olimme kotona ja pidimme mekkoherkkuillan, mutta koska kyseessä on Ellin kehittämä konsepti, hän voi koska tahansa muuttaa sitä ja tällä kertaa hän halusi olla mekkoon pukeutumisen sijaan nakuna.

Viime päivät ovat olleet erilaisia tunteita täynnä. Olen kuunnellut Mestaripiirrosta Anna Puun versiona. Itken joka kerta, koska sellainen meidän Elli on, mestaripiirros. Itken myös kun kuuntelen tuhannetta kertaa Abban Slipping through my fingers: ”Do I really see what’s in her mind. Each time I think I’m close to knowing. She keeps on growing. Slipping through my fingers all the time.”

Uskomatonta, että Elli on ollut täällä jo VIISI vuotta, puoli vuosikymmentä. Minä olen ollut äiti niin kauan.

Viisi on mieletön ikä. On loputtoman ihmeellistä seurata sitä ylitsepursuavaa, aitoa elämäniloa, itsevarmuutta ja rehellisyyttä, joita vain viisivuotiaalla voi olla. Mitä vanhemmiksi kasvamme, sitä enemmän kaikenlaiset ulkopuolelta tulevat, vilpittömyyttä tuhoavat ennakkoluulot, odotukset ja häpeä alkavat meihin vaikuttaa. Voisipa säilyttää edes murusen viisivuotiaan mutkattomuutta läpi elämänsä.

Yhtenä kesäpäivänä katsoin lastani, joka raitiovaunussa kaivoi sateenkaarilaukustaan poskipunan ja levitti sitä kasvoilleen koko poskien leveydeltä. Olimme matkalla suosikkileikkipuistoomme. Puistossa hän julisti: Nyt mä meen etsimään jonkun kaverin. Niin hän toimii joka kerta leikkipuistossa, etsii tuntemattomien lasten joukosta kaverin. Koska niin helppoa se on, viisivuotiaalle. Tuskin meni minuuttiakaan, kun kaveri oli löytynyt lapsesta, jota Elli ei ollut koskaan ennen tavannut. Lapsi oli vähän ihmetellyt Ellin poskien räväkkää väriä, mutta Elli oli todennut, että poskipunaa se vain on.

Sanasto ry:n jakamat korvaukset kirjastolainoista kilahtivat kirjailijoiden tileille tällä viikolla ja siitä innostuneena kertoilin sekä tästä että muusta kirjan kirjoittamiseen liittyvästä IG Storyissani. Seuraajani kyselivät erilaisia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja ajattelin avata asiaa kysymysten kautta vielä vähän laajemmin täällä blogissa.

Miten kirjaprojekti eteni?

Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ajattelin pitkään, ettei minusta ole siihen. Olen aina ollut nimenomaan asiakirjoittaja enkä juuri koskaan koulussakaan kirjoittanut mitään jännittäviä fiktiivisiä tarinoita ainekirjoituksessa. Sain lukiossakin asia-aineistani aina seiskaa, kasia ja pidin itseäni keskinkertaisena kirjoittajana. Kun M:nä lähtenyt äidinkielen ylioppilasaine palasikin takaisin ällänä, tajusin että opettajani vain arvosti enemmän taidokkaita fiktiivisiä tarinoita, jotka taas eivät olleet omaa osaamistani eivätkä kiinnostustani.

Tämä epävarmuus kuitenkin seurasi myös kirjailijahaaveitani. Ei minusta olisi romaanin kirjoittajaksi, joten ei minusta tulisi kirjailijaa. Kunnes eräs työkaverini kehui äitiyteen liittyviä blogitekstejäni ja kehotti harkitsemaan kirjan kirjoittamista. Olin lukenut Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja pohtinut, että ehkä minunkin tarinani voisi kertoa vähän samaan tyyliin. Myös idolini Anu Silfverbergin Äitikortti oli kirjani esikuvia.

Ihan ensimmäiseksi keksin kirjalleni nimen. Sitten pyysin silloisesta palkkatyöstäni Iltalehdessä pari viikkoa vapaata ja aloin kirjoittaa runkoa kirjaan. Kirjoitin siis tarinan pääpiirteittäin alusta loppuun, tarkoituksena täydentää myöhemmin tekstiä. Tässä vaiheessa otin yhteyttä kustantamoihin ja tarjosin ideaa, tekstinraakiletta ja tietysti mainitsin jo olemassa olevasta lukijakunnastani.

Jos olisin kirjoittanut romaania, olisi ollut turha tarjota ideaa tai edes raakiletta kustantamoille. Esikoiskirjailijoiden romaani-ideat tuskin kiinnostavat yhtään ketään: teksti täytyy olla jotakuinkin valmis, jotta kustantamot edes harkitsisivat sitä. Tietokirjaa voi kuitenkin tarjota tällä tavalla kuin minä tein.

Neljä kustantamoa oli lopulta kiinnostunut kirjastani ja tapasin kolmen eri kustantamon edustajia. Jouduin myös pettymään aika pahasti parin kanssa. Onneksi en luovuttanut. Muistan ikuisesti viestin, jonka sain kustannustoimittajalta, joka lopulta editoi kirjani. ”Kertomuksesi herättää myötätuntoa. Se on harvinainen taito.” Hän antoi heti kirjalleni aika tiukan deadlinen. Minun piti parissa kuukaudessa tuplata käsikirjoituksen merkkimäärä.

Otin taas kuukauden vapaata töistä ja aloin kirjoittaa. Kahlasin läpi kaikenlaista, lähinnä suomenkielistä äitiyteen liittyvää lähdeaineistoa, jota lisäsin kirjan loppupuolelle. Haastattelin myös asiantuntijaa synnytysmasennuksesta ja sen syistä. Lopulta aika riitti hyvinkin, lähetin käsikirjoituksen jopa hiukan ennen deadlinea kustantamoon.

Sitten seurasi kenties projektin epämieluisin kohta: kustannustoimittajani korjausehdotukset. Kunnon kill your darlings -hetki. En kuitenkaan juuri kyseenalaistanut editorini korjauksia, sillä luotin hänen rautaiseen ammattitaitoonsa ja pitkään kokemukseensa. Tein kiltisti korjaukset. Ja luojan kiitos en joutunut tappamaan kirjan nimeä! Kustannustoimittaja varoitti, että se saatetaan haluta vaihtaa kustantamossa, mutta onneksi nimeen uskoivat muutkin kuin minä ja sain pitää sen kultani.

Tämän jälkeen alettiin jumpata kirjan ulkoasua. Sen suhteen minulla oli hyvin, hyvin erilaiset ajatukset kuin kustantamolla. Siellä ihmiset ajattelevat asiaa niin vahvasti myyntilähtöisesti. Minusta kaunis kirjankansi saattaa olla huono myynnillisesti (värit vääränlaiset, kirjan nimeä ei voi lukea pienestä kuvasta ja niin edelleen). Lopullinen kansi oli kompromissi minulta, mutta ihan hyvä siitä tuli!

Kun kirja sitten lopulta julkaistiin, alkoi sen markkinointi. Tämä oli minusta stressaavin osuus. Tässä kohdin näin painajaisia, että kukaan ei saa tietää kirjastani ja että sen lukee lopulta muutama ihminen. Kustantamoni myyntipäällikkö onnistui saamaan minut Huomenta Suomeen ja olisin päässyt puhumaan kirjastani myös Puoli seitsemän -ohjelmaan, mutta olin juuri silloin matkoilla, kun minut olisi studioon haluttu. Toisaalta harmitti, toisaalta ei, koska tv-esiintymiset ovat tietysti kaltaiselleni esiintymisjännittäjälle aivan karmivia kokemuksia. Kirjastani oli jutut myös isoimmissa medioissa: Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä ja Ilta-Sanomissa. Lisäksi juttua tekivät Kaksplus, Vantaan Sanomat, Sydän-Satakunta ja Kauneus & Terveys. Lisäksi kirjoitin itse kirjani pelkoteemasta Vauva-lehteen. Pyysin myös kustantamoa lähettämään kirjani monille perhevaikuttajille.

Miten saa kirjalle kustantajan?

Tämä on tietysti kenties se vaikein osuus kirjan kirjoittamisessa, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta. Kustantamoihin lähetetään tuhansia käsikirjoituksia joka vuosi, ja on arvioitu että yksi sadasta saa kustannussopimuksen.

Lähetin itse käsikirjoituksen varmaankin kaikkiin suomalaisiin kustantamoihin. Tässä kohdin täytyy olla tuuriakin matkassa. Voin kuvitella, että käsikirjoitustani silmäili aika moni keski-ikäinen mies, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka monia äitejä ja heidän läheisiään koskettavat omakohtaisesti jos ei varsinainen synnytysmasennus niin äitiyteen liittyvät vaikeat tunteet.

Eipä kustannussopimuksen saamiseen parempaa neuvoa ole kuin että kirjoita tarpeeksi timanttinen kässäri. Johon uskoo ainakin yksi ihminen. Tietysti jo olemassa olevasta seuraajakunnasta somessa on valtavasti hyötyä.

Tietysti yksi vaihtoehto on myös omakustanne. Kollegani Katja Lahti kustansi itse Pikkis-lastenkirjansa.

Mitä kirjan kirjoittamisesta tienaa?

Vain hyvin pieni osa kirjan kirjoittaneista ihmisistä voi elättää itsensä kirjoja kirjoittamalla saati sitten rikastua kirjoittamalla. Suomalaisia on niin vähän, että jo 5000 myytyä kirjaa on paljon. Kirjailija saa yleensä noin 20 prosenttia yhden kovakantisen arvonlisäverottomasta hinnasta eli aika vähän. Pokkareista, sähkö- ja äänikirjoista saa vielä vähemmän. Kirjailija saa onneksi omansa myös kirjastolainoista! Tarkalleen 26 senttiä yhdestä lainasta.

Itse olen tienannut kirjani myynnistä (myös sähkö- ja äänikirjat) noin 6000 euroa. Kirjastolainoista sain reilut 1000 euroa, joten se on ihan merkittävä osuus koko summasta!

Varsinaisen leipänsä peruskirjailija saa apurahoista. En itse hakenut apurahoja, koska en uskonut niitä esikoiskirjailijana saavani. Apurahamestoja on kuitenkin vaikka millä mitalla ja hakemuksiin saa kulutettua kuulemma aivan valtavasti aikaa. Hyvässä lykyssä jostakin irtoaa vaikka kymppitonnikin.

Euronkuvat silmillä on siis aivan turha lähteä kirjoja kirjoittamaan, ellei sitten ole joku Sofi Oksanen. Ja vaikka kirjoittaisi hyvin myyvän kirjan, täytyy niitä kirjoittaa uusia, jos mielii tienata leipänsä. Itse tienasin ihan hyvin siihen nähden, kuinka lyhyen aikaa kirjoitin. Mutta jos olisin ollut palkkatyöstä veks vaikka vuoden kirjoittaakseni kirjaa, niin olisivathan nuo tuloni hyvin pieniksi jääneet.

Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan suomalaiskirjailijoiden tulojen mediaani on vuodessa 11 000 ja tähän on laskettu mukaan esimerkiksi apurahat. Eli hyvin pienistä summista puhutaan monien kohdalla.

Jos kirjailijan palkka-asiat kiinnostavat enemmän, lukaise OP Mediaan kirjoittamani Satu Rämön haastattelu!

Aiotko kirjoittaa toisen kirjan?

Aion varmasti! Kustantamostanikin on toisen perään haikailtu. En ole kuitenkaan saanut vielä mitään kuningasajatusta. Monet toivovat jatko-osaa kirjalleni, mutta en koe että tavallisesta perhearjestani irtoaisi tarinaa kirjaksi asti. Erosta sen sijaan olen suunnittellut kirjoittavani. Autofiktio erosta ja sen jälkeisestä elämästä kiinnostaisi!