Päivähoidon aloitus on varmasti jonkinlainen koettelemus jokaiselle vanhemmalle. Toisaalta se voi olla valtava helpotus: pääsee vauva- tai pikkulapsikuplasta viimein ihmisten ilmoille ja omien töiden pariin. Olemaan muutakin kuin äiti tai isä. Toisaalta napanuora voi olla vielä aika tiukasti kiinni. Pelottaa, että miten se nyt pärjää, jääkö itkemään äidin tai isän perään ja ikävöikö murheellisena koko päivän.
Näitä ajatuksia minäkin kävin läpi kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin jutellut päivähoidosta lähinnä Harjavallassa asuvien ystävien kanssa, joiden lapset olivat perhepäivähoidossa. En ole itse ollut koskaan päivähoidossa eikä minulla siis ollut minkäänlaisia omia kokemuksia siitä. Harjavallassa monet ystäväni olivat aikoinaan nimenomaan perhepäivähoidossa ja tuntuivat viihtyvän sellaisessa.
Minulle tuli oman lapsen kanssa vahva tunne, että toivoisin herkkää lastani hoidettavan nimenomaan kodinomaisessa ympäristössä, pienessä porukassa. En muista, harkitsinko edes oikeastaan muunlaista hoitomuotoa kuin perhepäivähoitoa. Jotkut suhtautuivat epäilevästi perhepäivähoitoon, mutta koin sen aina meille ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.
Kun lapseni kaksi ja puoli vuotta sitten piti jättää ensimmäistä kertaa työpäivän ajaksi hoitoon, jouduin jättämään taakseni itkevän taaperon. Autossa aloin itsekin vollottaa valtoimenaan.
Se taisi kuitenkin olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lapsi itki äidin perään. Minäkin saatoin luottaa siihen, että vaikka itkua ja ikävää päivän aikana tulisikin, lapseni pääsisi aina lempeän ja huolehtivaisen hoitajansa syliin. Hänen hoidossaan ei koskaan ollut kolmea lasta enempää. Tiesin, että lapseni saisi hänen luonaan kaiken tarvitsemansa huolenpidon.
Hoitopaikka oli kaukana kotoamme ja välillä tuomiset ja viemiset olivat logistisesti täyttä tuskaa. En silti harkinnut hetkeäkään, että olisimme vaihtaneet hoitopaikkaa lähemmäksi kotia. Sellaisen kultakimpaleen olimme hoitajaksi löytäneet.
Tänään perhepäivähoitajamme jää ansaitulle eläkkeelle. Elli sai mitä parhaimman päiväkotipaikan uuden kotimme lähistöltä, mutta ikävä jää silti – ihan valtava ikävä!
Kun mietin sanoja, joita hoitajallemme lausuisin kiitokseksi, tai minkä lahjan antaisin, kaikki tuntuivat täysin mitäänsanomattomilta siihen nähden, mitä hän on meille antanut. Hän on ottanut lapseni kotiinsa kahdeksi ja puoleksi vuodeksi, tehnyt ruoat, opettanut pöytätavat, lohduttanut, kuunnellut lukemattomat kiukut, laulattanut, leikittänyt, nukuttanut, pukenut ja opettanut pukemaan, vaihtanut vaipat, pyyhkinyt pyllyt ja keksinyt mitä kivointa tekemistä lapselleni työpäivieni ajaksi. Elli on nauttinut yhteisistä leivontahetkistä ja retkistä. Erityisesti hän on kuulemma nauttinut kävelystä ulkona, maalaamisesta ja piirtämisestä.
En voi mitenkään kiittää tarpeeksi. Olen onnellinen ja kiitollinen, että Elli sai viettää ensimmäiset vuotensa lempeän, osaavan ja kaikin puolin hienon kasvattajan kanssa.
”Mennään tapaamaan Ailaa sinne eläkkeelle”, sanoi Elli eilen. Sitä toivon itsekin: että voimme olla vielä toistemme elämissä, etteivät tiemme eroa. Olet meille kultaakin kalliimpi.
